Niin koitti se päivä, jolloin viimeisetkin seikkailukasvatuksen tehtävät on palautettu. Vähän haikeaa, sillä nyt HUMAK ja seikkailukasvatus on viimeistään loppu. Koko puoli vuotta oli ihan mahtava, opin niin paljon uutta, että menee vielä useampi vuosi sisäistäessä kaikkea uutta. Tärkeimpänä oppina pidän kuitenkin sitä, että oma suhde luontoon vahvistui entisestään ja näkökulmasta tuli paljon laajempi.
Kiitos HUMAK, ja erityisesti huippulehtorit Kaitsu, Eeva, Jussi ja Sini. Sekä tottakai meidän huippu SK15 & AS15 porukka. On ihanaa, ettei seikkailukasvatus ainakaan mun osalta jäänyt tähän, vaan syyskuussa pääsen mukaan uusien seikkailijoiden vaellukselle!
Jatkan seikkailua ainakin itsekseni, sekä uusien tutkimusten ja tietojen tankkailussa. Jos saan mainion työpaikan, jossa seikkailullisia juttuja voi soveltaa niin tottakai sellaiseen tartun. Tämän hetkinen työ nuoriso-ohjaajana antaa aina välillä pieniä tilaisuuksia (alaköydet, ryhmäytykset, pienet leirit jne..) mutta jotain suurempaa etsin ja toivon vielä löytäväni.
Kaupungin hommissa on se hyvä puoli, kun ylitöitä ei makseta, ja ylitöitä kuitekin tuli yhdestäkin leiristä melkoisen paljon, joudun pitämään vapaita. Huom joudun. Jarkon kanssa meidän lomat meni ihan ristiin, ja saan aloittaa oman 2 viikon loman (sitten viikko töitä ja uusi loma..) heti keskiviikkona. Suunniteltiin, että lähdetään perjantaina Helvetinjärvelle koluamaan metsiä, kun kauemmas ei tässä kohtaa ennätä. Kyllä kuitenkin vähän tekisi mieli ajella Kuusamoon Mummin mökille ja viettää siellä aikaa. Katsotaan mihin kaikkialle ehdin.
Tämä blogi on tullut tiensä päähän, eikä tänne tule enää ainakaan tältä erää uusia tekstejä. Koska olen jo nyt käyttänyt tätä töissä apuna, en halua missään nimessä poistaa tätä. En kuitenkaan koe, että olisi tarpeellista jatkaa yleisten juttujen päivittelyä tänne. Seikkailukasvatuksen alettua koirablogini ei ole saanut juuri huomiota, eikä toisaalta enää sellaisen päivittely entisessä muotissa kiinnostakaan. Niinpä uusi blogi tulee vanhan koirablogin päälle, ja se tulee sisältämään yleistä hörinää elämästä, luonnosta, liikunnasta ja tietysti noista nelijalkaisista. Tämä olkoon seikkailukasvatusblogi, bittiavaruudessa.
Ja jos tänne eksyy joskus joku HUMAKin uusi seikkailija, olen vain tyytyväinen siitä, että ajatukseni kiinnostaa. Ja jos joku tämän sekametelisopan perusteella innostuu seikkailukasvatuksesta ja humakista, niin olen erittäin otettu!
Entistä hopsaria lainatakseni viimeisestä kehityskeskustelusta: Ehkä seikkailukasvatus on nyt loppu, mutta kuka tietää, vaikka joskus olisit täällä lehtorina, kaikki ovet on avoinna.
maanantai 4. heinäkuuta 2016
Artikkeli: Luonto puhukoon puolestaan
Kirjoittaja: Paavo Heinonen
Luonto puhukoon puolestaan
Viimeisen artikkelin ajattelin rustata muistiinpanoihin ranskalaisin viivoin, sen sijaan, että tarinoisin omiani.
Luonto puhukoon puolestaan
Viimeisen artikkelin ajattelin rustata muistiinpanoihin ranskalaisin viivoin, sen sijaan, että tarinoisin omiani.
- Luonto on ympäristö, jossa ihmisen kädenjälki näyttäytyy mahdollisimman vähän
- Kaupungistuvassa yhteiskunnassa teknologia, jonka myötä kaikesta odotetaan aina tehokasta ja edullista
- Monet leikkipaikat hyvin samanlaisia -> luovat leikit ja mielikuvituksen käyttö rajoittuvat. Nurmikot korvataan matolla, vesi hämätään sinisellä matolla jne. Aidoista ympäristöistä tulee keinotekoisia ja vieraannuttavia. Luonnolliset vaistot hiipuu.
- Luonto tarjoaa loputtoman mielikuvituksen ja runsaasti erilaisia leikkimahdollisuuksia.
- Esimerkiksi biologian tunnilla metsässä vietetty aika antaa paljon enemmän kuin vain opetuksen. Se aktivoi aisteja, ympäristön havainnointi tehostuu, motoriset taidot kehittyvät sekä itsensä luova toteuttaminen korostuu
- Metsässä korostuu yhden aistin heikkenemisen yhteydessä toisen aistin aktivoituminen. Esimerkiksi tiheässä metsässä auringonvalo jää oksien taakse jolloin kauasnäkeminen vaikeutuu. Tällöin kuulo ja hajuaisti aktivoituvat korvaamaan näön tuomaa vajausta jne.
- Metsä herättää kulkijassaan tunteita, jotka riippuvat täysin kulkijan luontosuhteesta, aiemmista kokemuksista sekä esimerkiksi mielikuvituksesta.
- "Tulevaisuuden sukupolville on ehdottoman tärkeää pystyä säilyttämään metsän herättämiä tunteita. Nämä tunteet tunnistamalla on mahdollista ymmärtää toisaalta luonnon tarjoama monimuotoinen arvokkuus niin virkistyksellisenä paikkana kuin myös elinehtona."
- Teknologian kehittyessä on opittava tunnistamaan milloin on aika irtaantua teknologiasta, eikä ehdollistua akkulaitteisiin. Luonto antaa hyvän hengähdyspaikan.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2016
Artikkeli: Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta?
Luin Outward Bound Finlandin julkaisemasta artikkelikokoelmasta artikkelin "Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta?". Artikkelin on kirjoittanut Paavo Heinonen syyskuussa 2014.
Artikkeli ottaa kantaa lasten kasvatukseen ja vallitsevaan aikakauteen. Lapsilla on luontainen tarve seikkailla, tutkia, liikkua, yrittää, erehtyä ja oppia. Miten ja missä edellämainitut asiat tapahtuvat, onkin täysin kasvattajista kiinni.
Todella usein lasten kasvua rajoitetaan kielloin: Ei, Älä, Lopeta. On tietysti selvää, ettei lasten voi antaa kiipeillä ihan joka paikassa, tai juosta ihmisvilinässä. Vaihtoehtona kuitenkin on tarjota lapselle ympäristö, jossa harrastaa näitä asioita luvallisesti. Kerrostalon pihamaalla tutkittavaa ei riitä läheskään niin paljoa kuin metsässä. Liikkuminen rajoittuu valitettavan usein juuri asfalttipihoille ja leikkikentille.
Olen seurannut jonkun aikaa tuttujen lasten kasvua. Koska en ole itsekään järin vanha, ei tuttavienikaan lapset ole kovin vanhoja, ikähaarukalta 3-6 vuotiaita. Joukossa on äitejä, jotka asuvat lapsien kanssa kerrostalossa ja kuljettaa heitä mukana koiraharrastuksen varjolla luonnossa. Sitten on sellaisia äitejä, joiden kotoa löytyy melkeinpä omat kiipeilyseinät, trampoliinit, uima-altaat ja iso kasa erilaisia menopelejä joilla lapsi itse voi liikkua. Ja sitten, valitettavasti, on myös niitä lapsia jotka saattavat asua omakotitalossa hienolla alueella, mutta jotka eivät ole astuneet jalallaan metsään tai muutoin leikkineet ikäistensä kanssa, sillä lapsi ei välttämättä edes käy kerhoissa tai päiväkodissa. Joukko on melko kirjava.
Ilostun aina yhden kaverini päivityksistä, joissa 4 vuotias polkee vanhempien juoksulenkit (~10 km) matkoja omasta tahdostaan, seikkailee heidän kanssa luonnossa ja tutkii ympäristöä. Ensin ajattelin, että onkohan nyt ihan lapsen omaa tahtoa, mutta myöhemmin sen ymmärsin. Kyseisen lapsen vanhemmat ovat hyvin liikunnallisia, ja tekevät työtä myös liikkumisen parissa, joten on ymmärrettävää, että lapsikin on kasvanut näihin tapoihin. Sieltä suunnalta tulee usein facebookkiin hyviä linkkejä liikkumista ja kasvua koskeviin uutisiin ja artikkeleihin, joita tulee kyllä lueskeltua :)Ja voi juku, kun kuulin, että Raumalla on metsäeskari!!
Tietysti kaikilla ei riitä resurssit luonnossa elämiseen - enkä sitä tarkoita että kaikkien pitäisi. Lapsen kasvatukseen kun liittyy myös paljon muuta. Kyllä kuitenkin yksi aamu meinasi appelsiinimehut mennä väärään kurkkuun, kun yhdessä liikuntaa käsittelevässä faceryhmässä eräs äiti ihmetteli miten muut äidit lenkkeilee, sillä hänen 7 vuotias ei pärjää yksin kotona. Ratkaisu oli että hänen molemmat lapset (3 ja 7 v) istuvat vaunuissa äidin lenkkien ajan. Ei se nyt ihan niinkään pitäisi mennä?
Artikkelissa esiteltiin myös ajatus, että luontosuhde vieraantuu mikäli luontoon ei ole konkreettista sidettä. Tämän voin allekirjoittaa täysin omalla kohdallani!
Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että vanhempani ovat alusta alkaen ottaneet asiakseen minun ja siskoni harrastukset. Olen ollut 8 vuotias, kun ensimmäisen kerran jouduin tilanteeseen jossa piti valita mitä harrastusta jatkan ja minkä lopetan, sillä joka ilta oli jotain ja jopa samana päivänä. Silloinen harrastusrepertuaarini oli ratsastus, koripallo, jalkapallo ja partio. Rankkasin näistä ensimmäisenä ulos jalkapallon. Sitten koripallon siten, että jatkoin yläasteella pelaamista ja kävin aina silloin tällöin harkoissa muutoin. Partio oli hirvittävän kiva harrastus Rauman Partiotytöissä ja rakastin ylikaiken partioleirejä. En enää muista niistä juuri muuta kuin Nallekarhuleirin hattarakoneen ja sen, että suihkut oli katosta roikkuvia pidesuihkuja joista ei tullut vettä kunnolla, ja sen, ettei uimaan päässyt sinilevän vuoksi. Niin ja sen, että vieressä nukkuva oksensi mun hitokseen kalliille Fjällrävenin uudelle makuupussille.
Ilman partiota, en uskoisi osaavani niin paljoa perustaitoja mitä osaan nyt. Partiossa oppi mm. puukon käsittelyä, kasveja, luonnon eläimiä, merenkulkua... Ja tietysti ryhmässätoimimista, mikä ei oo ollut mun vahvuuksia varsinkaan lapsena. Jo tuolloin metsässä liikkuminen oli kivaa. Partio kuitenkin jäi vartiossa, kun meidän ohjaajat oli vähän keskenkasvuisia ja ilkeitä. Sitten tuli koirat, ja niiden kanssa metsässä hengailu.
Vähän reilu vuosi sitten sytyin uudestaan partiojuttuihin. En enää siten, että partioon menisin, mutta halusin kuitenkin jatkaa partiomaista elämää ja viettää enemmän aikaa luonnossa. Tämän vuoden aikana on luontosuhteeni muuttunut vieläkin enemmän. Ennen roskaaminen oli sellaista, etten tehnyt sitä kuin "tilanteessa jossa ei ollut vaihtoehtoja", nykyään sellaista tilannetta ei ole. Olen myös alkanut miettiä ekologisuutta hitusen enempi, ja muutoinkin kestävän kehityksen periaatteita. Niiden ehkä vaikea uskoa, jotka ovat vierailleet vaatehuoneessani, mutta uskokoon ken tahtoo että muutosta on ilmassa :D
RMJ:n festarit oli liki kymmenenvuoden jälkeen taas täällä, ja tulihan sitä Otanlahden seutuvilla pyörähdettyä. Muistan ollessani 10 vuotias, kuinka iso juttu se oli, ettei Saharantaan päässyt uimaan moneen aikaan RMJ:n jälkeen, koska vesi oli täynnä paskabakteereita ihmisten asioidessaan mereen. Tänä vuonna tuota ongelmaa ei ollut, onneksi, mutta muutoin roskan määrä oli tuhoton heti kemujen jälkeen. Jos edes puolet noista ihmisistä olisi nähneet sen luonnon ennen festareita, olisiko ne roskat kulkeutuneet roskiksiin paremmin? Sitä vaan mietin.
Ja nyt takaisin aiheeseen, ja artikkelin otsikkoon. Ehkä se ei olekaan niin, että aina tarvitsisi kääntää katseet ensisijaisesti lapsiin. Mitäpä jos kääntäisimme katseet vanhempiin, heidän tietotaitoihin ja niiden siirtämisen jälkipolville. Mitä jos vanhemmat hyppäisi pois "eieiei" tyylisestä kieltämisestä, ja sen sijaan siirtyisivät silittelemään sammakoita, kiipeilemään kallioille ja hyppimään kiville. Niiden lasten kanssa. Sinne luontoon.
Artikkeli ottaa kantaa lasten kasvatukseen ja vallitsevaan aikakauteen. Lapsilla on luontainen tarve seikkailla, tutkia, liikkua, yrittää, erehtyä ja oppia. Miten ja missä edellämainitut asiat tapahtuvat, onkin täysin kasvattajista kiinni.
Todella usein lasten kasvua rajoitetaan kielloin: Ei, Älä, Lopeta. On tietysti selvää, ettei lasten voi antaa kiipeillä ihan joka paikassa, tai juosta ihmisvilinässä. Vaihtoehtona kuitenkin on tarjota lapselle ympäristö, jossa harrastaa näitä asioita luvallisesti. Kerrostalon pihamaalla tutkittavaa ei riitä läheskään niin paljoa kuin metsässä. Liikkuminen rajoittuu valitettavan usein juuri asfalttipihoille ja leikkikentille.
Olen seurannut jonkun aikaa tuttujen lasten kasvua. Koska en ole itsekään järin vanha, ei tuttavienikaan lapset ole kovin vanhoja, ikähaarukalta 3-6 vuotiaita. Joukossa on äitejä, jotka asuvat lapsien kanssa kerrostalossa ja kuljettaa heitä mukana koiraharrastuksen varjolla luonnossa. Sitten on sellaisia äitejä, joiden kotoa löytyy melkeinpä omat kiipeilyseinät, trampoliinit, uima-altaat ja iso kasa erilaisia menopelejä joilla lapsi itse voi liikkua. Ja sitten, valitettavasti, on myös niitä lapsia jotka saattavat asua omakotitalossa hienolla alueella, mutta jotka eivät ole astuneet jalallaan metsään tai muutoin leikkineet ikäistensä kanssa, sillä lapsi ei välttämättä edes käy kerhoissa tai päiväkodissa. Joukko on melko kirjava.
Ilostun aina yhden kaverini päivityksistä, joissa 4 vuotias polkee vanhempien juoksulenkit (~10 km) matkoja omasta tahdostaan, seikkailee heidän kanssa luonnossa ja tutkii ympäristöä. Ensin ajattelin, että onkohan nyt ihan lapsen omaa tahtoa, mutta myöhemmin sen ymmärsin. Kyseisen lapsen vanhemmat ovat hyvin liikunnallisia, ja tekevät työtä myös liikkumisen parissa, joten on ymmärrettävää, että lapsikin on kasvanut näihin tapoihin. Sieltä suunnalta tulee usein facebookkiin hyviä linkkejä liikkumista ja kasvua koskeviin uutisiin ja artikkeleihin, joita tulee kyllä lueskeltua :)Ja voi juku, kun kuulin, että Raumalla on metsäeskari!!
Tietysti kaikilla ei riitä resurssit luonnossa elämiseen - enkä sitä tarkoita että kaikkien pitäisi. Lapsen kasvatukseen kun liittyy myös paljon muuta. Kyllä kuitenkin yksi aamu meinasi appelsiinimehut mennä väärään kurkkuun, kun yhdessä liikuntaa käsittelevässä faceryhmässä eräs äiti ihmetteli miten muut äidit lenkkeilee, sillä hänen 7 vuotias ei pärjää yksin kotona. Ratkaisu oli että hänen molemmat lapset (3 ja 7 v) istuvat vaunuissa äidin lenkkien ajan. Ei se nyt ihan niinkään pitäisi mennä?
Artikkelissa esiteltiin myös ajatus, että luontosuhde vieraantuu mikäli luontoon ei ole konkreettista sidettä. Tämän voin allekirjoittaa täysin omalla kohdallani!
Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että vanhempani ovat alusta alkaen ottaneet asiakseen minun ja siskoni harrastukset. Olen ollut 8 vuotias, kun ensimmäisen kerran jouduin tilanteeseen jossa piti valita mitä harrastusta jatkan ja minkä lopetan, sillä joka ilta oli jotain ja jopa samana päivänä. Silloinen harrastusrepertuaarini oli ratsastus, koripallo, jalkapallo ja partio. Rankkasin näistä ensimmäisenä ulos jalkapallon. Sitten koripallon siten, että jatkoin yläasteella pelaamista ja kävin aina silloin tällöin harkoissa muutoin. Partio oli hirvittävän kiva harrastus Rauman Partiotytöissä ja rakastin ylikaiken partioleirejä. En enää muista niistä juuri muuta kuin Nallekarhuleirin hattarakoneen ja sen, että suihkut oli katosta roikkuvia pidesuihkuja joista ei tullut vettä kunnolla, ja sen, ettei uimaan päässyt sinilevän vuoksi. Niin ja sen, että vieressä nukkuva oksensi mun hitokseen kalliille Fjällrävenin uudelle makuupussille.
Ilman partiota, en uskoisi osaavani niin paljoa perustaitoja mitä osaan nyt. Partiossa oppi mm. puukon käsittelyä, kasveja, luonnon eläimiä, merenkulkua... Ja tietysti ryhmässätoimimista, mikä ei oo ollut mun vahvuuksia varsinkaan lapsena. Jo tuolloin metsässä liikkuminen oli kivaa. Partio kuitenkin jäi vartiossa, kun meidän ohjaajat oli vähän keskenkasvuisia ja ilkeitä. Sitten tuli koirat, ja niiden kanssa metsässä hengailu.
Vähän reilu vuosi sitten sytyin uudestaan partiojuttuihin. En enää siten, että partioon menisin, mutta halusin kuitenkin jatkaa partiomaista elämää ja viettää enemmän aikaa luonnossa. Tämän vuoden aikana on luontosuhteeni muuttunut vieläkin enemmän. Ennen roskaaminen oli sellaista, etten tehnyt sitä kuin "tilanteessa jossa ei ollut vaihtoehtoja", nykyään sellaista tilannetta ei ole. Olen myös alkanut miettiä ekologisuutta hitusen enempi, ja muutoinkin kestävän kehityksen periaatteita. Niiden ehkä vaikea uskoa, jotka ovat vierailleet vaatehuoneessani, mutta uskokoon ken tahtoo että muutosta on ilmassa :D
RMJ:n festarit oli liki kymmenenvuoden jälkeen taas täällä, ja tulihan sitä Otanlahden seutuvilla pyörähdettyä. Muistan ollessani 10 vuotias, kuinka iso juttu se oli, ettei Saharantaan päässyt uimaan moneen aikaan RMJ:n jälkeen, koska vesi oli täynnä paskabakteereita ihmisten asioidessaan mereen. Tänä vuonna tuota ongelmaa ei ollut, onneksi, mutta muutoin roskan määrä oli tuhoton heti kemujen jälkeen. Jos edes puolet noista ihmisistä olisi nähneet sen luonnon ennen festareita, olisiko ne roskat kulkeutuneet roskiksiin paremmin? Sitä vaan mietin.
Ja nyt takaisin aiheeseen, ja artikkelin otsikkoon. Ehkä se ei olekaan niin, että aina tarvitsisi kääntää katseet ensisijaisesti lapsiin. Mitäpä jos kääntäisimme katseet vanhempiin, heidän tietotaitoihin ja niiden siirtämisen jälkipolville. Mitä jos vanhemmat hyppäisi pois "eieiei" tyylisestä kieltämisestä, ja sen sijaan siirtyisivät silittelemään sammakoita, kiipeilemään kallioille ja hyppimään kiville. Niiden lasten kanssa. Sinne luontoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)