Niin koitti se päivä, jolloin viimeisetkin seikkailukasvatuksen tehtävät on palautettu. Vähän haikeaa, sillä nyt HUMAK ja seikkailukasvatus on viimeistään loppu. Koko puoli vuotta oli ihan mahtava, opin niin paljon uutta, että menee vielä useampi vuosi sisäistäessä kaikkea uutta. Tärkeimpänä oppina pidän kuitenkin sitä, että oma suhde luontoon vahvistui entisestään ja näkökulmasta tuli paljon laajempi.
Kiitos HUMAK, ja erityisesti huippulehtorit Kaitsu, Eeva, Jussi ja Sini. Sekä tottakai meidän huippu SK15 & AS15 porukka. On ihanaa, ettei seikkailukasvatus ainakaan mun osalta jäänyt tähän, vaan syyskuussa pääsen mukaan uusien seikkailijoiden vaellukselle!
Jatkan seikkailua ainakin itsekseni, sekä uusien tutkimusten ja tietojen tankkailussa. Jos saan mainion työpaikan, jossa seikkailullisia juttuja voi soveltaa niin tottakai sellaiseen tartun. Tämän hetkinen työ nuoriso-ohjaajana antaa aina välillä pieniä tilaisuuksia (alaköydet, ryhmäytykset, pienet leirit jne..) mutta jotain suurempaa etsin ja toivon vielä löytäväni.
Kaupungin hommissa on se hyvä puoli, kun ylitöitä ei makseta, ja ylitöitä kuitekin tuli yhdestäkin leiristä melkoisen paljon, joudun pitämään vapaita. Huom joudun. Jarkon kanssa meidän lomat meni ihan ristiin, ja saan aloittaa oman 2 viikon loman (sitten viikko töitä ja uusi loma..) heti keskiviikkona. Suunniteltiin, että lähdetään perjantaina Helvetinjärvelle koluamaan metsiä, kun kauemmas ei tässä kohtaa ennätä. Kyllä kuitenkin vähän tekisi mieli ajella Kuusamoon Mummin mökille ja viettää siellä aikaa. Katsotaan mihin kaikkialle ehdin.
Tämä blogi on tullut tiensä päähän, eikä tänne tule enää ainakaan tältä erää uusia tekstejä. Koska olen jo nyt käyttänyt tätä töissä apuna, en halua missään nimessä poistaa tätä. En kuitenkaan koe, että olisi tarpeellista jatkaa yleisten juttujen päivittelyä tänne. Seikkailukasvatuksen alettua koirablogini ei ole saanut juuri huomiota, eikä toisaalta enää sellaisen päivittely entisessä muotissa kiinnostakaan. Niinpä uusi blogi tulee vanhan koirablogin päälle, ja se tulee sisältämään yleistä hörinää elämästä, luonnosta, liikunnasta ja tietysti noista nelijalkaisista. Tämä olkoon seikkailukasvatusblogi, bittiavaruudessa.
Ja jos tänne eksyy joskus joku HUMAKin uusi seikkailija, olen vain tyytyväinen siitä, että ajatukseni kiinnostaa. Ja jos joku tämän sekametelisopan perusteella innostuu seikkailukasvatuksesta ja humakista, niin olen erittäin otettu!
Entistä hopsaria lainatakseni viimeisestä kehityskeskustelusta: Ehkä seikkailukasvatus on nyt loppu, mutta kuka tietää, vaikka joskus olisit täällä lehtorina, kaikki ovet on avoinna.
maanantai 4. heinäkuuta 2016
Artikkeli: Luonto puhukoon puolestaan
Kirjoittaja: Paavo Heinonen
Luonto puhukoon puolestaan
Viimeisen artikkelin ajattelin rustata muistiinpanoihin ranskalaisin viivoin, sen sijaan, että tarinoisin omiani.
Luonto puhukoon puolestaan
Viimeisen artikkelin ajattelin rustata muistiinpanoihin ranskalaisin viivoin, sen sijaan, että tarinoisin omiani.
- Luonto on ympäristö, jossa ihmisen kädenjälki näyttäytyy mahdollisimman vähän
- Kaupungistuvassa yhteiskunnassa teknologia, jonka myötä kaikesta odotetaan aina tehokasta ja edullista
- Monet leikkipaikat hyvin samanlaisia -> luovat leikit ja mielikuvituksen käyttö rajoittuvat. Nurmikot korvataan matolla, vesi hämätään sinisellä matolla jne. Aidoista ympäristöistä tulee keinotekoisia ja vieraannuttavia. Luonnolliset vaistot hiipuu.
- Luonto tarjoaa loputtoman mielikuvituksen ja runsaasti erilaisia leikkimahdollisuuksia.
- Esimerkiksi biologian tunnilla metsässä vietetty aika antaa paljon enemmän kuin vain opetuksen. Se aktivoi aisteja, ympäristön havainnointi tehostuu, motoriset taidot kehittyvät sekä itsensä luova toteuttaminen korostuu
- Metsässä korostuu yhden aistin heikkenemisen yhteydessä toisen aistin aktivoituminen. Esimerkiksi tiheässä metsässä auringonvalo jää oksien taakse jolloin kauasnäkeminen vaikeutuu. Tällöin kuulo ja hajuaisti aktivoituvat korvaamaan näön tuomaa vajausta jne.
- Metsä herättää kulkijassaan tunteita, jotka riippuvat täysin kulkijan luontosuhteesta, aiemmista kokemuksista sekä esimerkiksi mielikuvituksesta.
- "Tulevaisuuden sukupolville on ehdottoman tärkeää pystyä säilyttämään metsän herättämiä tunteita. Nämä tunteet tunnistamalla on mahdollista ymmärtää toisaalta luonnon tarjoama monimuotoinen arvokkuus niin virkistyksellisenä paikkana kuin myös elinehtona."
- Teknologian kehittyessä on opittava tunnistamaan milloin on aika irtaantua teknologiasta, eikä ehdollistua akkulaitteisiin. Luonto antaa hyvän hengähdyspaikan.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2016
Artikkeli: Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta?
Luin Outward Bound Finlandin julkaisemasta artikkelikokoelmasta artikkelin "Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta?". Artikkelin on kirjoittanut Paavo Heinonen syyskuussa 2014.
Artikkeli ottaa kantaa lasten kasvatukseen ja vallitsevaan aikakauteen. Lapsilla on luontainen tarve seikkailla, tutkia, liikkua, yrittää, erehtyä ja oppia. Miten ja missä edellämainitut asiat tapahtuvat, onkin täysin kasvattajista kiinni.
Todella usein lasten kasvua rajoitetaan kielloin: Ei, Älä, Lopeta. On tietysti selvää, ettei lasten voi antaa kiipeillä ihan joka paikassa, tai juosta ihmisvilinässä. Vaihtoehtona kuitenkin on tarjota lapselle ympäristö, jossa harrastaa näitä asioita luvallisesti. Kerrostalon pihamaalla tutkittavaa ei riitä läheskään niin paljoa kuin metsässä. Liikkuminen rajoittuu valitettavan usein juuri asfalttipihoille ja leikkikentille.
Olen seurannut jonkun aikaa tuttujen lasten kasvua. Koska en ole itsekään järin vanha, ei tuttavienikaan lapset ole kovin vanhoja, ikähaarukalta 3-6 vuotiaita. Joukossa on äitejä, jotka asuvat lapsien kanssa kerrostalossa ja kuljettaa heitä mukana koiraharrastuksen varjolla luonnossa. Sitten on sellaisia äitejä, joiden kotoa löytyy melkeinpä omat kiipeilyseinät, trampoliinit, uima-altaat ja iso kasa erilaisia menopelejä joilla lapsi itse voi liikkua. Ja sitten, valitettavasti, on myös niitä lapsia jotka saattavat asua omakotitalossa hienolla alueella, mutta jotka eivät ole astuneet jalallaan metsään tai muutoin leikkineet ikäistensä kanssa, sillä lapsi ei välttämättä edes käy kerhoissa tai päiväkodissa. Joukko on melko kirjava.
Ilostun aina yhden kaverini päivityksistä, joissa 4 vuotias polkee vanhempien juoksulenkit (~10 km) matkoja omasta tahdostaan, seikkailee heidän kanssa luonnossa ja tutkii ympäristöä. Ensin ajattelin, että onkohan nyt ihan lapsen omaa tahtoa, mutta myöhemmin sen ymmärsin. Kyseisen lapsen vanhemmat ovat hyvin liikunnallisia, ja tekevät työtä myös liikkumisen parissa, joten on ymmärrettävää, että lapsikin on kasvanut näihin tapoihin. Sieltä suunnalta tulee usein facebookkiin hyviä linkkejä liikkumista ja kasvua koskeviin uutisiin ja artikkeleihin, joita tulee kyllä lueskeltua :)Ja voi juku, kun kuulin, että Raumalla on metsäeskari!!
Tietysti kaikilla ei riitä resurssit luonnossa elämiseen - enkä sitä tarkoita että kaikkien pitäisi. Lapsen kasvatukseen kun liittyy myös paljon muuta. Kyllä kuitenkin yksi aamu meinasi appelsiinimehut mennä väärään kurkkuun, kun yhdessä liikuntaa käsittelevässä faceryhmässä eräs äiti ihmetteli miten muut äidit lenkkeilee, sillä hänen 7 vuotias ei pärjää yksin kotona. Ratkaisu oli että hänen molemmat lapset (3 ja 7 v) istuvat vaunuissa äidin lenkkien ajan. Ei se nyt ihan niinkään pitäisi mennä?
Artikkelissa esiteltiin myös ajatus, että luontosuhde vieraantuu mikäli luontoon ei ole konkreettista sidettä. Tämän voin allekirjoittaa täysin omalla kohdallani!
Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että vanhempani ovat alusta alkaen ottaneet asiakseen minun ja siskoni harrastukset. Olen ollut 8 vuotias, kun ensimmäisen kerran jouduin tilanteeseen jossa piti valita mitä harrastusta jatkan ja minkä lopetan, sillä joka ilta oli jotain ja jopa samana päivänä. Silloinen harrastusrepertuaarini oli ratsastus, koripallo, jalkapallo ja partio. Rankkasin näistä ensimmäisenä ulos jalkapallon. Sitten koripallon siten, että jatkoin yläasteella pelaamista ja kävin aina silloin tällöin harkoissa muutoin. Partio oli hirvittävän kiva harrastus Rauman Partiotytöissä ja rakastin ylikaiken partioleirejä. En enää muista niistä juuri muuta kuin Nallekarhuleirin hattarakoneen ja sen, että suihkut oli katosta roikkuvia pidesuihkuja joista ei tullut vettä kunnolla, ja sen, ettei uimaan päässyt sinilevän vuoksi. Niin ja sen, että vieressä nukkuva oksensi mun hitokseen kalliille Fjällrävenin uudelle makuupussille.
Ilman partiota, en uskoisi osaavani niin paljoa perustaitoja mitä osaan nyt. Partiossa oppi mm. puukon käsittelyä, kasveja, luonnon eläimiä, merenkulkua... Ja tietysti ryhmässätoimimista, mikä ei oo ollut mun vahvuuksia varsinkaan lapsena. Jo tuolloin metsässä liikkuminen oli kivaa. Partio kuitenkin jäi vartiossa, kun meidän ohjaajat oli vähän keskenkasvuisia ja ilkeitä. Sitten tuli koirat, ja niiden kanssa metsässä hengailu.
Vähän reilu vuosi sitten sytyin uudestaan partiojuttuihin. En enää siten, että partioon menisin, mutta halusin kuitenkin jatkaa partiomaista elämää ja viettää enemmän aikaa luonnossa. Tämän vuoden aikana on luontosuhteeni muuttunut vieläkin enemmän. Ennen roskaaminen oli sellaista, etten tehnyt sitä kuin "tilanteessa jossa ei ollut vaihtoehtoja", nykyään sellaista tilannetta ei ole. Olen myös alkanut miettiä ekologisuutta hitusen enempi, ja muutoinkin kestävän kehityksen periaatteita. Niiden ehkä vaikea uskoa, jotka ovat vierailleet vaatehuoneessani, mutta uskokoon ken tahtoo että muutosta on ilmassa :D
RMJ:n festarit oli liki kymmenenvuoden jälkeen taas täällä, ja tulihan sitä Otanlahden seutuvilla pyörähdettyä. Muistan ollessani 10 vuotias, kuinka iso juttu se oli, ettei Saharantaan päässyt uimaan moneen aikaan RMJ:n jälkeen, koska vesi oli täynnä paskabakteereita ihmisten asioidessaan mereen. Tänä vuonna tuota ongelmaa ei ollut, onneksi, mutta muutoin roskan määrä oli tuhoton heti kemujen jälkeen. Jos edes puolet noista ihmisistä olisi nähneet sen luonnon ennen festareita, olisiko ne roskat kulkeutuneet roskiksiin paremmin? Sitä vaan mietin.
Ja nyt takaisin aiheeseen, ja artikkelin otsikkoon. Ehkä se ei olekaan niin, että aina tarvitsisi kääntää katseet ensisijaisesti lapsiin. Mitäpä jos kääntäisimme katseet vanhempiin, heidän tietotaitoihin ja niiden siirtämisen jälkipolville. Mitä jos vanhemmat hyppäisi pois "eieiei" tyylisestä kieltämisestä, ja sen sijaan siirtyisivät silittelemään sammakoita, kiipeilemään kallioille ja hyppimään kiville. Niiden lasten kanssa. Sinne luontoon.
Artikkeli ottaa kantaa lasten kasvatukseen ja vallitsevaan aikakauteen. Lapsilla on luontainen tarve seikkailla, tutkia, liikkua, yrittää, erehtyä ja oppia. Miten ja missä edellämainitut asiat tapahtuvat, onkin täysin kasvattajista kiinni.
Todella usein lasten kasvua rajoitetaan kielloin: Ei, Älä, Lopeta. On tietysti selvää, ettei lasten voi antaa kiipeillä ihan joka paikassa, tai juosta ihmisvilinässä. Vaihtoehtona kuitenkin on tarjota lapselle ympäristö, jossa harrastaa näitä asioita luvallisesti. Kerrostalon pihamaalla tutkittavaa ei riitä läheskään niin paljoa kuin metsässä. Liikkuminen rajoittuu valitettavan usein juuri asfalttipihoille ja leikkikentille.
Olen seurannut jonkun aikaa tuttujen lasten kasvua. Koska en ole itsekään järin vanha, ei tuttavienikaan lapset ole kovin vanhoja, ikähaarukalta 3-6 vuotiaita. Joukossa on äitejä, jotka asuvat lapsien kanssa kerrostalossa ja kuljettaa heitä mukana koiraharrastuksen varjolla luonnossa. Sitten on sellaisia äitejä, joiden kotoa löytyy melkeinpä omat kiipeilyseinät, trampoliinit, uima-altaat ja iso kasa erilaisia menopelejä joilla lapsi itse voi liikkua. Ja sitten, valitettavasti, on myös niitä lapsia jotka saattavat asua omakotitalossa hienolla alueella, mutta jotka eivät ole astuneet jalallaan metsään tai muutoin leikkineet ikäistensä kanssa, sillä lapsi ei välttämättä edes käy kerhoissa tai päiväkodissa. Joukko on melko kirjava.
Ilostun aina yhden kaverini päivityksistä, joissa 4 vuotias polkee vanhempien juoksulenkit (~10 km) matkoja omasta tahdostaan, seikkailee heidän kanssa luonnossa ja tutkii ympäristöä. Ensin ajattelin, että onkohan nyt ihan lapsen omaa tahtoa, mutta myöhemmin sen ymmärsin. Kyseisen lapsen vanhemmat ovat hyvin liikunnallisia, ja tekevät työtä myös liikkumisen parissa, joten on ymmärrettävää, että lapsikin on kasvanut näihin tapoihin. Sieltä suunnalta tulee usein facebookkiin hyviä linkkejä liikkumista ja kasvua koskeviin uutisiin ja artikkeleihin, joita tulee kyllä lueskeltua :)Ja voi juku, kun kuulin, että Raumalla on metsäeskari!!
Tietysti kaikilla ei riitä resurssit luonnossa elämiseen - enkä sitä tarkoita että kaikkien pitäisi. Lapsen kasvatukseen kun liittyy myös paljon muuta. Kyllä kuitenkin yksi aamu meinasi appelsiinimehut mennä väärään kurkkuun, kun yhdessä liikuntaa käsittelevässä faceryhmässä eräs äiti ihmetteli miten muut äidit lenkkeilee, sillä hänen 7 vuotias ei pärjää yksin kotona. Ratkaisu oli että hänen molemmat lapset (3 ja 7 v) istuvat vaunuissa äidin lenkkien ajan. Ei se nyt ihan niinkään pitäisi mennä?
Artikkelissa esiteltiin myös ajatus, että luontosuhde vieraantuu mikäli luontoon ei ole konkreettista sidettä. Tämän voin allekirjoittaa täysin omalla kohdallani!
Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että vanhempani ovat alusta alkaen ottaneet asiakseen minun ja siskoni harrastukset. Olen ollut 8 vuotias, kun ensimmäisen kerran jouduin tilanteeseen jossa piti valita mitä harrastusta jatkan ja minkä lopetan, sillä joka ilta oli jotain ja jopa samana päivänä. Silloinen harrastusrepertuaarini oli ratsastus, koripallo, jalkapallo ja partio. Rankkasin näistä ensimmäisenä ulos jalkapallon. Sitten koripallon siten, että jatkoin yläasteella pelaamista ja kävin aina silloin tällöin harkoissa muutoin. Partio oli hirvittävän kiva harrastus Rauman Partiotytöissä ja rakastin ylikaiken partioleirejä. En enää muista niistä juuri muuta kuin Nallekarhuleirin hattarakoneen ja sen, että suihkut oli katosta roikkuvia pidesuihkuja joista ei tullut vettä kunnolla, ja sen, ettei uimaan päässyt sinilevän vuoksi. Niin ja sen, että vieressä nukkuva oksensi mun hitokseen kalliille Fjällrävenin uudelle makuupussille.
Ilman partiota, en uskoisi osaavani niin paljoa perustaitoja mitä osaan nyt. Partiossa oppi mm. puukon käsittelyä, kasveja, luonnon eläimiä, merenkulkua... Ja tietysti ryhmässätoimimista, mikä ei oo ollut mun vahvuuksia varsinkaan lapsena. Jo tuolloin metsässä liikkuminen oli kivaa. Partio kuitenkin jäi vartiossa, kun meidän ohjaajat oli vähän keskenkasvuisia ja ilkeitä. Sitten tuli koirat, ja niiden kanssa metsässä hengailu.
Vähän reilu vuosi sitten sytyin uudestaan partiojuttuihin. En enää siten, että partioon menisin, mutta halusin kuitenkin jatkaa partiomaista elämää ja viettää enemmän aikaa luonnossa. Tämän vuoden aikana on luontosuhteeni muuttunut vieläkin enemmän. Ennen roskaaminen oli sellaista, etten tehnyt sitä kuin "tilanteessa jossa ei ollut vaihtoehtoja", nykyään sellaista tilannetta ei ole. Olen myös alkanut miettiä ekologisuutta hitusen enempi, ja muutoinkin kestävän kehityksen periaatteita. Niiden ehkä vaikea uskoa, jotka ovat vierailleet vaatehuoneessani, mutta uskokoon ken tahtoo että muutosta on ilmassa :D
RMJ:n festarit oli liki kymmenenvuoden jälkeen taas täällä, ja tulihan sitä Otanlahden seutuvilla pyörähdettyä. Muistan ollessani 10 vuotias, kuinka iso juttu se oli, ettei Saharantaan päässyt uimaan moneen aikaan RMJ:n jälkeen, koska vesi oli täynnä paskabakteereita ihmisten asioidessaan mereen. Tänä vuonna tuota ongelmaa ei ollut, onneksi, mutta muutoin roskan määrä oli tuhoton heti kemujen jälkeen. Jos edes puolet noista ihmisistä olisi nähneet sen luonnon ennen festareita, olisiko ne roskat kulkeutuneet roskiksiin paremmin? Sitä vaan mietin.
Ja nyt takaisin aiheeseen, ja artikkelin otsikkoon. Ehkä se ei olekaan niin, että aina tarvitsisi kääntää katseet ensisijaisesti lapsiin. Mitäpä jos kääntäisimme katseet vanhempiin, heidän tietotaitoihin ja niiden siirtämisen jälkipolville. Mitä jos vanhemmat hyppäisi pois "eieiei" tyylisestä kieltämisestä, ja sen sijaan siirtyisivät silittelemään sammakoita, kiipeilemään kallioille ja hyppimään kiville. Niiden lasten kanssa. Sinne luontoon.
tiistai 28. kesäkuuta 2016
Merikarvialla
Tehtiin tosiaan extempore-reissu Merikarvialle, tarkoituksena kalastella. Varattiin majoitukseksi pieni mökki (35€/yö), ja samalla tein tästä harjoituspäiväkirjaan vaadittavan retken.
Kuten näkyy, seikkailukoiran varusteet on päivitetty. Nellalle hankin pitkän harkinnan jälkeen Hurtan repun. Pitkään mietin ruffwearin kalliimpaa reppua, mutta loppujen lopuksi kun Hurtan sain kotiin alta 70€ niin olihan se ostettava, Ruffwear kun kustansi 180€... Ehtona oli valjaat, joista saa irti repun esim tauoille ja näissä se onnistuu kuten tuossa kalliimmassakin mallissa. Nellan tehtävänä on siis kantaa kaksi pientä vesipulloa ja koirien ruuat sitten pidemmillä pätkillä. Koiralle suositeltava kantomäärä on n. 10% painosta. Ainakaan toistaiseksi en ole huomannut että reppu aiheuttaisi Nellalle kipuja olkapäiden seudulle, mutta ollaan nyt käyty aika tiheästi fysioterapeutilla naksauttelemassa niveliä kuntoon, viimeksi oli hauislihas aika pahasti kipeä.. Repun Nella ottaa mielellään ja vauhti kiihtyy luonnollisesti kun se tajuaa että mennään retkeilemään.
Lopetettiin kalastelu pari tuntia ennen lupien loppumista Lankoskelta. Jarkolla oli perhossa kiinni kirjolohi, joka harmiksi pääsi kriittisellä hetkellä karkuun. Muutaman hetken päästä tästä, Jarkko liukastui kiveltä ja kela levisi jokeen.... Lähdettiin siis suosiolla kotimatkalle todeten, että seuraava reissu taidetaan tehdä Nakkilan koskelle.
Turvallisuussuunnitelmasta muutama sana:
Meillä oli ennalta sovittu lähtöaika, sekä viimeinen paluuaika. Infottiin asiasta sukulaisia ja viestiteltiin koko reissu aktiivisesti watsapilla.
Paikat oli entuudestaan meistä toiselle tuttuja, joten riskit eksymisten suhteen oli vähäiset. Ajettiin autolla aina yhdelle paikalle, ja käveltiin siitä max kilometrin säteellä joenreunaa edestakaisin. Kalastus oli molemmille tuttua hommaa ja ensiaputaidot oli hanskassa kummallakin. Majoitukseksi varattiin kylmien öiden ja puutteellisten varustusten vuoksi suosiolla mökki, jossa myös kuivatella märkiä vaatteita.
Riskeihin määriteltiin:
Kuljettajan väsyminen todennäköisesti mahdollinen, seuraus erittäin haitallinen. Tiedetään, että meillä molemmilla on paha tapa väsyä ratintakana, joten sovittiin että vaihdetaan heti fiiliksen mukaan kuskia.
Kulkemisessa riskinä oli nilkan nyrjähdys, mahdollinen ja haitallinen. Ennaltaehkäisimme tilannetta käyttämällä joko varrellisia vaelluskenkiä tai varrellisia kahluukenkiä. Nyrjähdyksen sattuessa kolmen K hoito.
Kyitä pelättiin koirienkin vuoksi, mahdollinen ja erittäin haitallinen. Puhelimeen oli tallennettu päivystävän eläinlääkärin numero, repussa oli kyypakkaus ihmisille ja koiria varten oli selvät sävelet miten toimia kyyn pureman kanssa.
Kivillä liukastuminen oli myös todellinen riski, sillä keikkuloimme kivillä melko paljon. Todennäköisyys mahdollinen, seuraus haitallinen/erittäin haitallinen. Ehkäisynä pitävät kengät ja varominen. --> Omat vaelluskenkäni tuomitsin kadotukseen a siksi ettei ne enää pidä vettä, mutta b siksi, että ne ei pidä yhtään kostealla kalliolla..
Koukku-haaverit oli myös mahdollisia, sillä koukut oli teräviä ja vieheet ihan uusia. Todennäköisyys mahdollinen ja seuraus haitallinen. Matkassa oli ea-laukku, pinseteillä. Jos koukku olisi mennyt syvälle, olisi se poistettu päivystyksessä. Ennaltaehkäisimme tilannetta kalastellen toisistamme etäällä ja muutoinkin ilman muita ihmisiä.
Palovammat olivat mahdollisia, ja haitallisia ruuanlaiton yhteydessä. Emme kuitenkaan tehneet ruokaa kuin makkaroiden verran laavulla, joten riskit oli pienemmät kuin esim kaasukeittimellä tehdessä.
Kirja: seikkailun mahdollisuus
"Nykyaika on luonut ympärillemme mukavuuksien verkon. Siihen kietoutuneena nautimme taivaskanavien tarjonnasta. Samalla olemme menettäneet unemlamme, tunteettomuuden haasteen ja löytämisen ilon. Meillä ei ole aikaa seikkailulle."
Ehdin vihdoin kirjastoon ahmimaan taas kirjoja - perinteisesti sieltä en pysty poistumaan vaan yhden opuksen kanssa. Valitsin luettavaksi "Seikkailun mahdollisuus" -kirjan, jonka on toimittanut Sini Cavén Kansalaiskasvatuksen Keskus ry.
Kirja on varsin vanha, vuodelta ´98. Vanhuuden huomaa erilaisissa teorioissa joita kirjassa esitellään eri ongelmien taustoiksi, jotenkin nykypäivänä osa asioista on itsestäänselvyyksiä eikä niitä tarvitse miettiä noin syvällisesti. Välillä teoriat tökki ja lujaa, eikä kiinnostus meinannut pysyä yllä.. Paitsi tietysti kiinnostavissa kohdissa.
Ajatus, joka nousi vahvasti esille ja painui mieleen oli "perustaitojen hiipuminen riskinä turvallisuuteen". Olen miettinyt tätä viime aikoina paljonkin, sillä töiden puolesta olen päässyt näkemään tilanteita uudesta valosta.
Vietimme viikon saaressa työleirin merkeissä, eikä majoituspaikka todellakaan ollut viiden tähden lomamökki. Majoituspaikkana toimi vanha saaristotalo, jossa joka paikka vähän repsotti sieltä täältä, lattia ei ollut nähnyt vatupassia eikä mökille saanut esim juoksevaa (tai juomakelpoista) vettä. Sauna lämmitettiin puilla, pesut hoidettiin vadeilla jne. Kauhistelin kun pakattiin tavaroita leiriä varten useaan otteeseen mitä kaikkea omasta mielestäni turhaa pakattiin.. En enää edes (onneksi) muista kaikkea - sillä jotenkin aloin ymmärtää paremmin miksi kaikkea sitä mun mielestä turhaa otettiin mukaan. Yksi turhuus joka vietiin mukanamme, ja joka todellakin oli turha, oli vedenkeitin. Vedenkeitin siksi, että nuoret keittiövuoroilla lämmittäisivät tiskivettä vedenkeittimellä. Onneksi tällä kertaa nuoret oli sen verran fiksuja, että tajusivat laittaa ison kattilan täyteen vettä ja lämmitellä sitä siinä samalla. Tosin, me tehtiin ruoka sähköliedellä vaikka vieressä olisi ollut toimiva puuhella, että ei se nyt ihan kuitenkaan mennyt kuin strömsöössä. Mutta ainakaan sitä vedenkeitintä ei käytetty. :D Tai käytettiin, keitin kerran kaakaovedet sillä kun unohdin olevani vedenkeitinvihaaja. hups. Vedenkeitin jäi saareen "kalamiehille", mutta veikkaan että taidettiin viedä heille yksi roska..
Meidän ryhmä ei onneksi järkyttynyt ainakaan kovin pahasti leirioloista, joten tämän ryhmän kanssa olisi alkeellisempikin elämä saattanut sopia. Esimerkiksi kenellekään ei tainnut tulla yllätyksenä ettei saunassa ole suihkua - toisin kuin meidän seikkailukasvatusporukan Hetta-Pallas -vaelluksella. Mä oisin kyllä ollu valmis viettämään yöni teltassa käärmeiden seurana, ja hauskaa oli mielestäni kun kaksi tyttöä kysyi ennen kun kuulivat edes ajatukseni "jos oltas otettu teltta, oltasko saatu nukkua siellä".. Ei se oikeasti kauheeta ollut, pelkäsin vaan etten saa unta, mut sainkin ja erittäin hyvin.
Entistä syvemmin tämän työleirin jälkeen ajatuksissa on pyörinyt erilaiset variaatiot erilaisista eräjormailun opetuskuvioista, mutten tiedä riittääkö koskaan kantti sellaisille. Tai varmaan riittää, mutta niitä ennen on koettava ja nähtävä paljon enemmän maailmaa mitä nyt on takana. Kuten kirjassa sanoraan "Ihminen on saatava toimimaan intuition perusteella, löytämään oman fyysisen tekemisensä kautta uusia ulottuvuuksia itsessään. Meihin on sittenkin ehkä rakennettu sisään pyrkimys saada itsellemme elämyksiä, jotka muodostavat elämämme sisällön".
Survival Kilta on järjestänyt henkiinjäämiskoulutuksia seikkailijoille, ja noiden koulutusten sisältö on kyllä varsinaista mukavan ja epämukavan -alueilla leikkimistä. Kuvittelin itseni jo lintukammoisena nylkemässä lintuja ja vesikammoisena hyppäämässä haaksirikkoisesta laivasta rantaan - no way. Tai kyllähän sitä pakon edessä tekisi mitä vaan, muttei mua tollasille saisi noin vaan lähtemään. Nämä kurssit oli perustettu aikanaan nimenomaa siksi, että oltiin huolissaan nuorison erätaitojen rappeutumisesta. Mihin sitä enää nykyään tarvitsee edes karttaa tai kompassia, kun on puhelin ja latureita aurinkokennoista valmiiksi ladattaviin. Tässä kohtaa pitää nostaa käsi pystyyn ja todeta, että puhelin on vienyt oman elämän kyllä niin mukavaksi että välillä ihan jopa hävettää. Ranteessa keikkuu kello joka piippailee kun olen istunut liian kauan paikallani, se mittaa unen syvyyttä ja pituutta, päivän askelia, kulutettuja kaloreita, piirtää kartat lenkeiltä, mittaa matkat... Löysinpä ominausuuden jonka avulla kello alkaa hälyttää jos instagramiin tai facebookkiin tulee ilmoitus, tai watsappiin uusi viesti.. Tai ihan se, että äiti soittaa mitä kuuluu. Pystyn jopa vastaamaan puhelimeen kellon kautta. Välillä kaipaan etäisyyttä, ihan oikeasti. :D
Kirjasta jäi vähän höttöinen fiilis. Jotenkin ajatus on ollut kauhean hieno kun kirjaa on alettu tehdä, ja koska asioilla on aina ainakin sen kaksi puolta, on kirjasta pyritty saamaan nimenomaa seikkailullinen. En kuitenkaan yleistäisi, että kaikkien nuorisorikollisten käytöksen taustalla olisi elämyshakuisuus, tai että kaikessa tarvitsisi adrenaliinin virrata ja aaltojen pärskyä. Kirjan alkupää oli teoriaa, mutta lopussa oli jo ihan kiinnostavia tekstejä varhaiskasvatuksesta, ei-toiminnallisesta seikkailusta jne. Ihan kiva opus, muttei se sinäällään sykähdyttänyt :/
Ehdin vihdoin kirjastoon ahmimaan taas kirjoja - perinteisesti sieltä en pysty poistumaan vaan yhden opuksen kanssa. Valitsin luettavaksi "Seikkailun mahdollisuus" -kirjan, jonka on toimittanut Sini Cavén Kansalaiskasvatuksen Keskus ry.
Kirja on varsin vanha, vuodelta ´98. Vanhuuden huomaa erilaisissa teorioissa joita kirjassa esitellään eri ongelmien taustoiksi, jotenkin nykypäivänä osa asioista on itsestäänselvyyksiä eikä niitä tarvitse miettiä noin syvällisesti. Välillä teoriat tökki ja lujaa, eikä kiinnostus meinannut pysyä yllä.. Paitsi tietysti kiinnostavissa kohdissa.
Ajatus, joka nousi vahvasti esille ja painui mieleen oli "perustaitojen hiipuminen riskinä turvallisuuteen". Olen miettinyt tätä viime aikoina paljonkin, sillä töiden puolesta olen päässyt näkemään tilanteita uudesta valosta.
Vietimme viikon saaressa työleirin merkeissä, eikä majoituspaikka todellakaan ollut viiden tähden lomamökki. Majoituspaikkana toimi vanha saaristotalo, jossa joka paikka vähän repsotti sieltä täältä, lattia ei ollut nähnyt vatupassia eikä mökille saanut esim juoksevaa (tai juomakelpoista) vettä. Sauna lämmitettiin puilla, pesut hoidettiin vadeilla jne. Kauhistelin kun pakattiin tavaroita leiriä varten useaan otteeseen mitä kaikkea omasta mielestäni turhaa pakattiin.. En enää edes (onneksi) muista kaikkea - sillä jotenkin aloin ymmärtää paremmin miksi kaikkea sitä mun mielestä turhaa otettiin mukaan. Yksi turhuus joka vietiin mukanamme, ja joka todellakin oli turha, oli vedenkeitin. Vedenkeitin siksi, että nuoret keittiövuoroilla lämmittäisivät tiskivettä vedenkeittimellä. Onneksi tällä kertaa nuoret oli sen verran fiksuja, että tajusivat laittaa ison kattilan täyteen vettä ja lämmitellä sitä siinä samalla. Tosin, me tehtiin ruoka sähköliedellä vaikka vieressä olisi ollut toimiva puuhella, että ei se nyt ihan kuitenkaan mennyt kuin strömsöössä. Mutta ainakaan sitä vedenkeitintä ei käytetty. :D Tai käytettiin, keitin kerran kaakaovedet sillä kun unohdin olevani vedenkeitinvihaaja. hups. Vedenkeitin jäi saareen "kalamiehille", mutta veikkaan että taidettiin viedä heille yksi roska..
Meidän ryhmä ei onneksi järkyttynyt ainakaan kovin pahasti leirioloista, joten tämän ryhmän kanssa olisi alkeellisempikin elämä saattanut sopia. Esimerkiksi kenellekään ei tainnut tulla yllätyksenä ettei saunassa ole suihkua - toisin kuin meidän seikkailukasvatusporukan Hetta-Pallas -vaelluksella. Mä oisin kyllä ollu valmis viettämään yöni teltassa käärmeiden seurana, ja hauskaa oli mielestäni kun kaksi tyttöä kysyi ennen kun kuulivat edes ajatukseni "jos oltas otettu teltta, oltasko saatu nukkua siellä".. Ei se oikeasti kauheeta ollut, pelkäsin vaan etten saa unta, mut sainkin ja erittäin hyvin.
Entistä syvemmin tämän työleirin jälkeen ajatuksissa on pyörinyt erilaiset variaatiot erilaisista eräjormailun opetuskuvioista, mutten tiedä riittääkö koskaan kantti sellaisille. Tai varmaan riittää, mutta niitä ennen on koettava ja nähtävä paljon enemmän maailmaa mitä nyt on takana. Kuten kirjassa sanoraan "Ihminen on saatava toimimaan intuition perusteella, löytämään oman fyysisen tekemisensä kautta uusia ulottuvuuksia itsessään. Meihin on sittenkin ehkä rakennettu sisään pyrkimys saada itsellemme elämyksiä, jotka muodostavat elämämme sisällön".
Survival Kilta on järjestänyt henkiinjäämiskoulutuksia seikkailijoille, ja noiden koulutusten sisältö on kyllä varsinaista mukavan ja epämukavan -alueilla leikkimistä. Kuvittelin itseni jo lintukammoisena nylkemässä lintuja ja vesikammoisena hyppäämässä haaksirikkoisesta laivasta rantaan - no way. Tai kyllähän sitä pakon edessä tekisi mitä vaan, muttei mua tollasille saisi noin vaan lähtemään. Nämä kurssit oli perustettu aikanaan nimenomaa siksi, että oltiin huolissaan nuorison erätaitojen rappeutumisesta. Mihin sitä enää nykyään tarvitsee edes karttaa tai kompassia, kun on puhelin ja latureita aurinkokennoista valmiiksi ladattaviin. Tässä kohtaa pitää nostaa käsi pystyyn ja todeta, että puhelin on vienyt oman elämän kyllä niin mukavaksi että välillä ihan jopa hävettää. Ranteessa keikkuu kello joka piippailee kun olen istunut liian kauan paikallani, se mittaa unen syvyyttä ja pituutta, päivän askelia, kulutettuja kaloreita, piirtää kartat lenkeiltä, mittaa matkat... Löysinpä ominausuuden jonka avulla kello alkaa hälyttää jos instagramiin tai facebookkiin tulee ilmoitus, tai watsappiin uusi viesti.. Tai ihan se, että äiti soittaa mitä kuuluu. Pystyn jopa vastaamaan puhelimeen kellon kautta. Välillä kaipaan etäisyyttä, ihan oikeasti. :D
Kirjasta jäi vähän höttöinen fiilis. Jotenkin ajatus on ollut kauhean hieno kun kirjaa on alettu tehdä, ja koska asioilla on aina ainakin sen kaksi puolta, on kirjasta pyritty saamaan nimenomaa seikkailullinen. En kuitenkaan yleistäisi, että kaikkien nuorisorikollisten käytöksen taustalla olisi elämyshakuisuus, tai että kaikessa tarvitsisi adrenaliinin virrata ja aaltojen pärskyä. Kirjan alkupää oli teoriaa, mutta lopussa oli jo ihan kiinnostavia tekstejä varhaiskasvatuksesta, ei-toiminnallisesta seikkailusta jne. Ihan kiva opus, muttei se sinäällään sykähdyttänyt :/
maanantai 6. kesäkuuta 2016
Määränpää siintää silmissä
Määränpää on ehkä väärä sana noin yleisesti puhuttaessa seikkailuopinnoista, sillä mulle ainakin tämä on ollut alkusysäys johonkin (toivottavasti) elämänmittaiseen polkuun. Kuitenkin määränpää nyt siinä mielessä, että olen palauttanut KAIKKI ne koulutehtävät, jotka ovat hidastaneet seikkailutehtävien viimeistelyä. Ja nyt, pitkän kesäisen päivän päätteeksi, päätin myös viimeistellä seikkailuja.
Luin Inari Kivialhon loppytyön Seikkailukasvatuksen erikoistumisopinnoista (SKER). Kyseinen tehtävä on osa opintojaksomme Seikkailukasvatuksen menetelmät -kokonaisuutta.
Lopputyö käsittelee SKER opintoja (1 & 2) sekä Kivialhon omia kokemuksia ammatti-identiteetistä ja uuden lajitaidon kehittämisestä työvälineeksi, tarkemmin melonnasta lajitaitona. Hän kuvailee tarkasti seikkailukasvatuksen teoriapohjaa ja peilaa niitä omiin kokemuksiin. Toisin kuin minulla, Kivialhon pohjakoulutus työhön on sosionomin opinnot, ja SKER opinnot ovat siis suoritettu hänen oman työnsä oheella.
Kuten lopputyössäkin useasti viitataan, on seikkailukasvattajan omasta historiasta apua työn menestyksellisestä hoitamisesta. Miehet myöntää osaavansa jonkun asian, kun he suoriutuvat siitä 80%. Naiset myöntää vasta, kun tuntevat suoriutuvansa 110%. Tätä mietin myös usein itse miettiessäni mitä seikkailukasvatuksen lajitaitoa voisin hyödyntää omassa työssäni. On selvää, että seikkailukasvatus antaa ihan hurjan paljon pohjaa myös muuhun kuin seikkailuun: se on yksi ohjauksen menetelmä, se opettaa suunnittelemaan ohjaustukioita (riskianalyysit, turvallisuussuunnitelmat..), se opettaa ihmisestä itsestään, se opettaa ryhmien hallinnasta, johtamisesta.... Se opettaa niin paljon asioita, että suuntaa sitten mihin vaan ammatillisella kentällä, uskon, että jokainen joka näissä opinnoissa on ollut mukana saa edes jotain irti.
Luin Inari Kivialhon loppytyön Seikkailukasvatuksen erikoistumisopinnoista (SKER). Kyseinen tehtävä on osa opintojaksomme Seikkailukasvatuksen menetelmät -kokonaisuutta.
Lopputyö käsittelee SKER opintoja (1 & 2) sekä Kivialhon omia kokemuksia ammatti-identiteetistä ja uuden lajitaidon kehittämisestä työvälineeksi, tarkemmin melonnasta lajitaitona. Hän kuvailee tarkasti seikkailukasvatuksen teoriapohjaa ja peilaa niitä omiin kokemuksiin. Toisin kuin minulla, Kivialhon pohjakoulutus työhön on sosionomin opinnot, ja SKER opinnot ovat siis suoritettu hänen oman työnsä oheella.
Kuten lopputyössäkin useasti viitataan, on seikkailukasvattajan omasta historiasta apua työn menestyksellisestä hoitamisesta. Miehet myöntää osaavansa jonkun asian, kun he suoriutuvat siitä 80%. Naiset myöntää vasta, kun tuntevat suoriutuvansa 110%. Tätä mietin myös usein itse miettiessäni mitä seikkailukasvatuksen lajitaitoa voisin hyödyntää omassa työssäni. On selvää, että seikkailukasvatus antaa ihan hurjan paljon pohjaa myös muuhun kuin seikkailuun: se on yksi ohjauksen menetelmä, se opettaa suunnittelemaan ohjaustukioita (riskianalyysit, turvallisuussuunnitelmat..), se opettaa ihmisestä itsestään, se opettaa ryhmien hallinnasta, johtamisesta.... Se opettaa niin paljon asioita, että suuntaa sitten mihin vaan ammatillisella kentällä, uskon, että jokainen joka näissä opinnoissa on ollut mukana saa edes jotain irti.
Usein pohdin, että milloin sitä sitten on tarpeeksi taitava tekemään jotain elämyksellistä oikeasti. Sitten myös usein loppupäätelmänä totean, että sitä seikkailua on esimerkiksi jokin yksinkertainen pihapeli oikein markkinoituna kohderyhmälle ja huolellisella ohjaamisella, ei sen tarvitse aina olla sitä adrenaaliinia ja verenmakua suussa (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! mulle niin iso asia, joillekin ehkä itsestäänselvyys). En usko omiin kykyihin, vaikka tiedän, että niitä on hurjasti. Useampi kohta tuossa teoksessa kolahti, mutta ehkä eniten tämä lainaus, suora ote mun elämästä:
"Katsoessani
taaksepäin huomaan, että olen päätynyt seikkailukasvatuksen pariin omien
kiinnostuksen kohteideni kautta. Toisaalta jo lapsuuteeni sisältyi paljon
matkustelua ja erilaisia ulkoilmaseikkailuja ja -elämää pääosin isäni johdosta.
Harrastuksena partio on ensimmäisenä ohjannut minua lajitaitojen sekä toisaalta
johtajuuden ja ohjaamisen pariin. Veneily, retkeilytaidot, ensiapu- ja
pelastautumistaidot, ryhmän ohjaaminen sekä johtamisen kurssit kuuluvat
ehdottoman merkittävästi tähän ajanjaksoon. Toisaalta partiosta on myös paljon
tärkeitä ja merkittäviä kokemuksia sekä oivalluksia siitä, millaista on olla ja
toimia osana ryhmää sekä kokea erilaisia juttuja"
No more words needed.
Jotta oma ammatillinen identiteettini pääsisi valloilleen, nyt täytyy vaan mennä, tehdä, kokea ja oivaltaa. Rohkeasti. Hypätä sinne epämukavuusalueelle, siellä sitä kasvetaan. Tätä kirjoittaessa pyyhin juuri kyyneleet silmäkulmistani. Olen niitä ihmisiä, jotka oppii vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Joskus voi v***** ihan s****** kun joku menee mönkään, mutta se ei enää koskaan mene uudestaan... Ainakaan niin pahasti. Jos nyt en ketään vie kuitenkaan riippuliitämään ja aiheuta kuolemaa, niin uskon, että koskaan ei ole mahdollista tapahtua mitään sellaista, mikä olisi vaaraksi kenellekään. Ja onhan tässä taidot suunnitella riskejä, miettiä turvallisuutta jne. Ja kun sen kaiken ei tarvitse olla sitä adrenaliinin kuohua ja verenmakua suussa (!!!!!). tarkoitan siis sitä, että onhan mulla ne taidot turvallisuudesta vahvat, ja se ohjaaminen näillä opein mitä nyt olen saanut. Se taito ei kehity kuin ohjaamalla.
Kaikenkaikkiaan tuo lopputyö oli hyvin voimaannuttavaa lukea. Tallensin sen tiedostoihin, ja kun saan aikaiseksi, hankin seikkailutiedostoille oman aarrearkun jonne ne jemmaan, ja joihin sitten aina palata hädän hetkellä.
Ehkä eniten mun pitää muistaa näitä kahta asiaa vapaassa järjestyksessä:
1. Ei aina sitä adrenaliinia ja jännitystä äärirajoille
2. Mä olen vielä niin kovin nuori, että jotta musta tulee yhtä cool (tai ees vähän vähemmän cool mut kuiteski) kun mun esikuva seikkailijat, niin mulla on nopealla matikalla aikaa vielä ainakin sen kolkyt vuotta. Enhän mä oo ku vasta kakskyt. Elämä on vasta edessä, ja ne hurjat seikkailut, suuret vuoret ja syvät vedet. (no vedet ei o mun juttu, ainakaa nyt). Mut ajatuksena. Ei oo tarkotus, että tästä koululaitoksesta kukaan valmistuisi täydellisenä seikkailukasvatuksen ammattilaisena. Se AMMATILLISUUS ja identiteetti kun täytyy jokasen ite rakentaa, niistä omista vahvuuksista ja niitä vahvistaen, ja heikkouksia kehittäen.
Ehkä eniten mun pitää muistaa näitä kahta asiaa vapaassa järjestyksessä:
1. Ei aina sitä adrenaliinia ja jännitystä äärirajoille
2. Mä olen vielä niin kovin nuori, että jotta musta tulee yhtä cool (tai ees vähän vähemmän cool mut kuiteski) kun mun esikuva seikkailijat, niin mulla on nopealla matikalla aikaa vielä ainakin sen kolkyt vuotta. Enhän mä oo ku vasta kakskyt. Elämä on vasta edessä, ja ne hurjat seikkailut, suuret vuoret ja syvät vedet. (no vedet ei o mun juttu, ainakaa nyt). Mut ajatuksena. Ei oo tarkotus, että tästä koululaitoksesta kukaan valmistuisi täydellisenä seikkailukasvatuksen ammattilaisena. Se AMMATILLISUUS ja identiteetti kun täytyy jokasen ite rakentaa, niistä omista vahvuuksista ja niitä vahvistaen, ja heikkouksia kehittäen.
torstai 26. toukokuuta 2016
Saariselkä 2016
Huomasin, etten ole ehtinyt kirjoittamaan Saariselän reissusta sanaakaan tänne. Korjaan asian pienesti kuvilla, mutta suurimmat runot säästän tällä kertaa.
Matkan aikana oli tarkoitus lasketella ja vaan hengailla. Laskettelupaikkana Saariselkä on sellainen, ettei mun lainen laskija ihan kauhean pitkään siellä jaksa olla. Kuitenkin kävi hyvä tsäkä, sillä Saariselkä Ski järjesti "Mimmit mäkeen" tapahtuman. Tapahtuman mainoksen löysin facesta ja sen piti olla k-30, mutta pääsin kuitenkin mukaan. Hinta oli jokin tosi pieni, tyyliin 50€ sisältäen 3h opetusta joko suksilla tai laudalla, välineet, hissilipun, tuote-esittelyjä ja pientä purtavaa. Tykkäsin kyllä tosi paljon!
Koska olen laskenut koko elämäni suksilla, ja nytemin parin vuoden ajan kerran talvessa olen taistellut oman lautani kanssa aina luovuttaen, koin lautaopetuksen erittäin hyväksi. Oltiin ainoita etelä-suomen osallistujia koko porukassa, kaikki muut n. 20 naista oli paikallisia :D Lautailijoita oli vain yksi mun lisäksi, eli saatiin todellista privaatti opetusta, ja tasokasta vieläpä!
Tuona päivänä opin lautailemaan auttavasti, mutta kotirinteessä Sveitsissä kun kävin kokeilemassa en päässyt edes puolta rinnettä alas ilman kaatuilua.. Ehkä ensi talvena uusiksi, mutta opettajan kanssa vielä. Opettaja oli tosi rauhallinen, kekseliäs ja koitti itse juttuja ennen kun alkoi opettaa jos tarvittiin jokin uusi tapa oppimiseen.
Luentoina oili Partioaitan luento oikeanlaisesta pukeutumisesta rinteeseen ja oikeasti nyt avautui silmät sille että toppatakilla ei rinteessä tee yhtään mitään, vaan aluskerrastot ja kuoritakki on avainsanat. Paikalla oli myös apteekki, joka myi kauneudenhoitotuotteita edullisemmin kuin muutoin. Tosi kiva tapahtuma, ja niin edullinen!
Kermana kakunpäälle siellä järjestettiin arvonta, jossa voi voittaa viikon laskettelusetit ja liput rinteeseen. Ekana arvotulla oli jo kausari, joten arvottiin uusiksi. Meidän iloksi reissukaveri voitti sen! Näin ollen saatiin yhdet vermeet lainaan, ja kun mä sain henkilökuntahintaan rinteeseen liput niin ei tullut kalliiksi! Jatkossa kyllä roudaan omat vehkeet mukaan, sillä lainavälineet on niiiiin huonot ainakin mulle.. Nyt siis vuokrattiin kaikki.
Käytiin parina päivänä laskemassa, mutta tuuli oli sen verran kova, ettei me kauaa jaksettu. Rinteitä on sen verran vähän, ja nyt kun niistäkin oli 3-4 suljettua ja vain 3 hissiä auki niin oli vähän laimeeta.. Maisemiakaan ei oikein nähnyt lumituiskun takaa. Niinpä rinneravintoloissa meni suurin aika :D
Löydettiin vielä kuksat kivalla lisällä, joten ostettiin, vaikkei ne välttämättä olekaan aidot pahka-kuksat. Sain itse kirjoittaa nuo nimet ja myyjä sitten poltti ne. Hintoja en enää muista tarkalleen, mutta jotain 15€ luokkaa nuo olivat kappaleelta. Oltaisiin saatu vielä seuraavana päivänä päivämäärät noihin, muttei muistettu viedä.
Reissu ei mennyt ihan nappiin kaikilta osin, joten viimeinen yö vietettiin eri majapaikassa. Otettiin hotellihuone (ei tosin tätä igloa) ja siirryttiin sinne. Majapaikan vaihto oli meille ehkä koko reissun huipennus. Tavattiin siellä safarityöntekijöitä, jotka lupasivat että työharkkaan olisi mahdollista mennä, ja syksylle hakea töihin,. Käytiinkin seuraavana päivänä siinä toimistolla juttelemassa. Alkuun meinasin tätä ihan todella vaihtoehtona, mutta nyt kevään myötä olen todennut ettei se ainakana nyt ole mahdollista.
Majapaikan ravintolassa tuli katsottua jääkiekkoa ja pelattua paikallisen VPK:n hyväksi Bingoa. Palkinnot oli huiseja, mutta harmiksemme emme niihin päässeet käsiksi vaan paikalliset vei safarit ja lahjakortit tällä kertaa.
Viimeisenä päivänä kun vielä oli aikaa, käytiin lillumassa kylpylässä. Ihan kivaa ajanvietettä, mutta ei muuten ihmeempää :D
Pääsin opettamaan laskettelua ja sain sitä kautta ohjauskokemusta. Pisin pulkkamäki jäi tällä kertaa kokematta, mutta uskoisin, että me toistekin Saariselälle eksytään tavalla tai toisella. =)
Saariselän ehdoton vahvuus Rukaan, Leviin, Ylläkseen jne verraten on aito Lappi.
Reissuun lähdettiin ekan (ja varmaan vikan..) kerran ilman omaa autoa. Lentokoneella aikaa ei toki kulunut matkusteluun sitä koko päivää, vaan hassut 1,5 tuntia, mutta kyllä se autolla ajelu tuonne pohjosiin on vaan sairaan siisti juttu ja niin iso osa sitä koko matkaa. Kun lähdettiin Hyvinkäältä aamulla, oli sellainen pikkupakkanen eikä juuri lunta, koneesta ulosastuessa pakkasta reilusti ja hankeakin reilu metri.
Lentokentän bussi oli kyllä iso pelastus, kun se kuljetti melkein majapaikan ovelle. Oltiin reissussa Jarkon sukulaisen ja hänen perheen kanssa, ja meillä oli varattuna huoneisto aivan keskustan tuntumasta.
Matkan aikana oli tarkoitus lasketella ja vaan hengailla. Laskettelupaikkana Saariselkä on sellainen, ettei mun lainen laskija ihan kauhean pitkään siellä jaksa olla. Kuitenkin kävi hyvä tsäkä, sillä Saariselkä Ski järjesti "Mimmit mäkeen" tapahtuman. Tapahtuman mainoksen löysin facesta ja sen piti olla k-30, mutta pääsin kuitenkin mukaan. Hinta oli jokin tosi pieni, tyyliin 50€ sisältäen 3h opetusta joko suksilla tai laudalla, välineet, hissilipun, tuote-esittelyjä ja pientä purtavaa. Tykkäsin kyllä tosi paljon!
Koska olen laskenut koko elämäni suksilla, ja nytemin parin vuoden ajan kerran talvessa olen taistellut oman lautani kanssa aina luovuttaen, koin lautaopetuksen erittäin hyväksi. Oltiin ainoita etelä-suomen osallistujia koko porukassa, kaikki muut n. 20 naista oli paikallisia :D Lautailijoita oli vain yksi mun lisäksi, eli saatiin todellista privaatti opetusta, ja tasokasta vieläpä!
Tuona päivänä opin lautailemaan auttavasti, mutta kotirinteessä Sveitsissä kun kävin kokeilemassa en päässyt edes puolta rinnettä alas ilman kaatuilua.. Ehkä ensi talvena uusiksi, mutta opettajan kanssa vielä. Opettaja oli tosi rauhallinen, kekseliäs ja koitti itse juttuja ennen kun alkoi opettaa jos tarvittiin jokin uusi tapa oppimiseen.
Luentoina oili Partioaitan luento oikeanlaisesta pukeutumisesta rinteeseen ja oikeasti nyt avautui silmät sille että toppatakilla ei rinteessä tee yhtään mitään, vaan aluskerrastot ja kuoritakki on avainsanat. Paikalla oli myös apteekki, joka myi kauneudenhoitotuotteita edullisemmin kuin muutoin. Tosi kiva tapahtuma, ja niin edullinen!
Kermana kakunpäälle siellä järjestettiin arvonta, jossa voi voittaa viikon laskettelusetit ja liput rinteeseen. Ekana arvotulla oli jo kausari, joten arvottiin uusiksi. Meidän iloksi reissukaveri voitti sen! Näin ollen saatiin yhdet vermeet lainaan, ja kun mä sain henkilökuntahintaan rinteeseen liput niin ei tullut kalliiksi! Jatkossa kyllä roudaan omat vehkeet mukaan, sillä lainavälineet on niiiiin huonot ainakin mulle.. Nyt siis vuokrattiin kaikki.
 |
| Mimmit mäkeen - pinkki Lapin Kulta liivi oli paras :D |
Löydettiin vielä kuksat kivalla lisällä, joten ostettiin, vaikkei ne välttämättä olekaan aidot pahka-kuksat. Sain itse kirjoittaa nuo nimet ja myyjä sitten poltti ne. Hintoja en enää muista tarkalleen, mutta jotain 15€ luokkaa nuo olivat kappaleelta. Oltaisiin saatu vielä seuraavana päivänä päivämäärät noihin, muttei muistettu viedä.
Reissu ei mennyt ihan nappiin kaikilta osin, joten viimeinen yö vietettiin eri majapaikassa. Otettiin hotellihuone (ei tosin tätä igloa) ja siirryttiin sinne. Majapaikan vaihto oli meille ehkä koko reissun huipennus. Tavattiin siellä safarityöntekijöitä, jotka lupasivat että työharkkaan olisi mahdollista mennä, ja syksylle hakea töihin,. Käytiinkin seuraavana päivänä siinä toimistolla juttelemassa. Alkuun meinasin tätä ihan todella vaihtoehtona, mutta nyt kevään myötä olen todennut ettei se ainakana nyt ole mahdollista.
Majapaikan ravintolassa tuli katsottua jääkiekkoa ja pelattua paikallisen VPK:n hyväksi Bingoa. Palkinnot oli huiseja, mutta harmiksemme emme niihin päässeet käsiksi vaan paikalliset vei safarit ja lahjakortit tällä kertaa.
Viimeisenä päivänä kun vielä oli aikaa, käytiin lillumassa kylpylässä. Ihan kivaa ajanvietettä, mutta ei muuten ihmeempää :D
Saariselän ehdoton vahvuus Rukaan, Leviin, Ylläkseen jne verraten on aito Lappi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)