Luin Outward Bound Finlandin julkaisemasta artikkelikokoelmasta artikkelin "Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta?". Artikkelin on kirjoittanut Paavo Heinonen syyskuussa 2014.
Artikkeli ottaa kantaa lasten kasvatukseen ja vallitsevaan aikakauteen. Lapsilla on luontainen tarve seikkailla, tutkia, liikkua, yrittää, erehtyä ja oppia. Miten ja missä edellämainitut asiat tapahtuvat, onkin täysin kasvattajista kiinni.
Todella usein lasten kasvua rajoitetaan kielloin: Ei, Älä, Lopeta. On tietysti selvää, ettei lasten voi antaa kiipeillä ihan joka paikassa, tai juosta ihmisvilinässä. Vaihtoehtona kuitenkin on tarjota lapselle ympäristö, jossa harrastaa näitä asioita luvallisesti. Kerrostalon pihamaalla tutkittavaa ei riitä läheskään niin paljoa kuin metsässä. Liikkuminen rajoittuu valitettavan usein juuri asfalttipihoille ja leikkikentille.
Olen seurannut jonkun aikaa tuttujen lasten kasvua. Koska en ole itsekään järin vanha, ei tuttavienikaan lapset ole kovin vanhoja, ikähaarukalta 3-6 vuotiaita. Joukossa on äitejä, jotka asuvat lapsien kanssa kerrostalossa ja kuljettaa heitä mukana koiraharrastuksen varjolla luonnossa. Sitten on sellaisia äitejä, joiden kotoa löytyy melkeinpä omat kiipeilyseinät, trampoliinit, uima-altaat ja iso kasa erilaisia menopelejä joilla lapsi itse voi liikkua. Ja sitten, valitettavasti, on myös niitä lapsia jotka saattavat asua omakotitalossa hienolla alueella, mutta jotka eivät ole astuneet jalallaan metsään tai muutoin leikkineet ikäistensä kanssa, sillä lapsi ei välttämättä edes käy kerhoissa tai päiväkodissa. Joukko on melko kirjava.
Ilostun aina yhden kaverini päivityksistä, joissa 4 vuotias polkee vanhempien juoksulenkit (~10 km) matkoja omasta tahdostaan, seikkailee heidän kanssa luonnossa ja tutkii ympäristöä. Ensin ajattelin, että onkohan nyt ihan lapsen omaa tahtoa, mutta myöhemmin sen ymmärsin. Kyseisen lapsen vanhemmat ovat hyvin liikunnallisia, ja tekevät työtä myös liikkumisen parissa, joten on ymmärrettävää, että lapsikin on kasvanut näihin tapoihin. Sieltä suunnalta tulee usein facebookkiin hyviä linkkejä liikkumista ja kasvua koskeviin uutisiin ja artikkeleihin, joita tulee kyllä lueskeltua :)Ja voi juku, kun kuulin, että Raumalla on metsäeskari!!
Tietysti kaikilla ei riitä resurssit luonnossa elämiseen - enkä sitä tarkoita että kaikkien pitäisi. Lapsen kasvatukseen kun liittyy myös paljon muuta. Kyllä kuitenkin yksi aamu meinasi appelsiinimehut mennä väärään kurkkuun, kun yhdessä liikuntaa käsittelevässä faceryhmässä eräs äiti ihmetteli miten muut äidit lenkkeilee, sillä hänen 7 vuotias ei pärjää yksin kotona. Ratkaisu oli että hänen molemmat lapset (3 ja 7 v) istuvat vaunuissa äidin lenkkien ajan. Ei se nyt ihan niinkään pitäisi mennä?
Artikkelissa esiteltiin myös ajatus, että luontosuhde vieraantuu mikäli luontoon ei ole konkreettista sidettä. Tämän voin allekirjoittaa täysin omalla kohdallani!
Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että vanhempani ovat alusta alkaen ottaneet asiakseen minun ja siskoni harrastukset. Olen ollut 8 vuotias, kun ensimmäisen kerran jouduin tilanteeseen jossa piti valita mitä harrastusta jatkan ja minkä lopetan, sillä joka ilta oli jotain ja jopa samana päivänä. Silloinen harrastusrepertuaarini oli ratsastus, koripallo, jalkapallo ja partio. Rankkasin näistä ensimmäisenä ulos jalkapallon. Sitten koripallon siten, että jatkoin yläasteella pelaamista ja kävin aina silloin tällöin harkoissa muutoin. Partio oli hirvittävän kiva harrastus Rauman Partiotytöissä ja rakastin ylikaiken partioleirejä. En enää muista niistä juuri muuta kuin Nallekarhuleirin hattarakoneen ja sen, että suihkut oli katosta roikkuvia pidesuihkuja joista ei tullut vettä kunnolla, ja sen, ettei uimaan päässyt sinilevän vuoksi. Niin ja sen, että vieressä nukkuva oksensi mun hitokseen kalliille Fjällrävenin uudelle makuupussille.
Ilman partiota, en uskoisi osaavani niin paljoa perustaitoja mitä osaan nyt. Partiossa oppi mm. puukon käsittelyä, kasveja, luonnon eläimiä, merenkulkua... Ja tietysti ryhmässätoimimista, mikä ei oo ollut mun vahvuuksia varsinkaan lapsena. Jo tuolloin metsässä liikkuminen oli kivaa. Partio kuitenkin jäi vartiossa, kun meidän ohjaajat oli vähän keskenkasvuisia ja ilkeitä. Sitten tuli koirat, ja niiden kanssa metsässä hengailu.
Vähän reilu vuosi sitten sytyin uudestaan partiojuttuihin. En enää siten, että partioon menisin, mutta halusin kuitenkin jatkaa partiomaista elämää ja viettää enemmän aikaa luonnossa. Tämän vuoden aikana on luontosuhteeni muuttunut vieläkin enemmän. Ennen roskaaminen oli sellaista, etten tehnyt sitä kuin "tilanteessa jossa ei ollut vaihtoehtoja", nykyään sellaista tilannetta ei ole. Olen myös alkanut miettiä ekologisuutta hitusen enempi, ja muutoinkin kestävän kehityksen periaatteita. Niiden ehkä vaikea uskoa, jotka ovat vierailleet vaatehuoneessani, mutta uskokoon ken tahtoo että muutosta on ilmassa :D
RMJ:n festarit oli liki kymmenenvuoden jälkeen taas täällä, ja tulihan sitä Otanlahden seutuvilla pyörähdettyä. Muistan ollessani 10 vuotias, kuinka iso juttu se oli, ettei Saharantaan päässyt uimaan moneen aikaan RMJ:n jälkeen, koska vesi oli täynnä paskabakteereita ihmisten asioidessaan mereen. Tänä vuonna tuota ongelmaa ei ollut, onneksi, mutta muutoin roskan määrä oli tuhoton heti kemujen jälkeen. Jos edes puolet noista ihmisistä olisi nähneet sen luonnon ennen festareita, olisiko ne roskat kulkeutuneet roskiksiin paremmin? Sitä vaan mietin.
Ja nyt takaisin aiheeseen, ja artikkelin otsikkoon. Ehkä se ei olekaan niin, että aina tarvitsisi kääntää katseet ensisijaisesti lapsiin. Mitäpä jos kääntäisimme katseet vanhempiin, heidän tietotaitoihin ja niiden siirtämisen jälkipolville. Mitä jos vanhemmat hyppäisi pois "eieiei" tyylisestä kieltämisestä, ja sen sijaan siirtyisivät silittelemään sammakoita, kiipeilemään kallioille ja hyppimään kiville. Niiden lasten kanssa. Sinne luontoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti