Merikarvialla

Tehtiin tosiaan extempore-reissu Merikarvialle, tarkoituksena kalastella. Varattiin majoitukseksi pieni mökki (35€/yö), ja samalla tein tästä harjoituspäiväkirjaan vaadittavan retken.

Kuten näkyy, seikkailukoiran varusteet on päivitetty. Nellalle hankin pitkän harkinnan jälkeen Hurtan repun. Pitkään mietin ruffwearin kalliimpaa reppua, mutta loppujen lopuksi kun Hurtan sain kotiin alta 70€ niin olihan se ostettava, Ruffwear kun kustansi 180€... Ehtona oli valjaat, joista saa irti repun esim tauoille ja näissä se onnistuu kuten tuossa kalliimmassakin mallissa. Nellan tehtävänä on siis kantaa kaksi pientä vesipulloa ja koirien ruuat sitten pidemmillä pätkillä. Koiralle suositeltava kantomäärä on n. 10% painosta. Ainakaan toistaiseksi en ole huomannut että reppu aiheuttaisi Nellalle kipuja olkapäiden seudulle, mutta ollaan nyt käyty aika tiheästi fysioterapeutilla naksauttelemassa niveliä kuntoon, viimeksi oli hauislihas aika pahasti kipeä.. Repun Nella ottaa mielellään ja vauhti kiihtyy luonnollisesti kun se tajuaa että mennään retkeilemään. 

 Kierreltiin koskia ja koirat kulki koko ajan mukana. Kun molemmilla oli vavat käsissä, oli koirat kiinni lähistöllä katsellen maisemia. Tämä järjestely sopi ihan hyvin, mutta illan viiletessä pääsi Rölli autoon huilailemaan sillä sillä on tapana syödä hihnat poikki ja niin se teki nytkin...

 Oltiin niin turhautuneita sitten aamulla, kun saaliina oli ihan pienen pieni ahven, että noustiin viideltä ja lähdettiin koskelle. Kolmannella heitolla tasan kello 06.00 otti kivien vierestä mulla kiinni Hauki, noin 3,5 kiloinen. Päästettiin hauki takaisin, vaikka hetken päästä järjellä ajateltuna siinä ei ollut järkeä, sillä tämä kaveri taisi olla syy sille miksei tuolta paikalta ole noussut jalokaloja ihan hetkeen... Haukea ei nostettu sen takia, että meidän mökiltä saa näitä molluskoja melkein kun karkkeja, joten turhaa niin kaukaa lähteä roudailemaan..

Koko reissun heittelin pääasiassa virvelillä, mutta kokeilin paristi myös perhoa. Ihan en päässyt jutun ytimeen, mutta jos oikein pakottaisin itseäni niin eiköhän sekin sujuisi. Heitto kyllä sujuu, mutta ei mun hermorakenteelle sovi tuollainen hissukseen kalastelu :D
 Lopetettiin kalastelu pari tuntia ennen lupien loppumista Lankoskelta. Jarkolla oli perhossa kiinni kirjolohi, joka harmiksi pääsi kriittisellä hetkellä karkuun. Muutaman hetken päästä tästä, Jarkko liukastui kiveltä ja kela levisi jokeen.... Lähdettiin siis suosiolla kotimatkalle todeten, että seuraava reissu taidetaan tehdä Nakkilan koskelle.

Turvallisuussuunnitelmasta muutama sana:
Meillä oli ennalta sovittu lähtöaika, sekä viimeinen paluuaika. Infottiin asiasta sukulaisia ja viestiteltiin koko reissu aktiivisesti watsapilla.
Paikat oli entuudestaan meistä toiselle tuttuja, joten riskit eksymisten suhteen oli vähäiset. Ajettiin autolla aina yhdelle paikalle, ja käveltiin siitä max kilometrin säteellä joenreunaa edestakaisin. Kalastus oli molemmille tuttua hommaa ja ensiaputaidot oli hanskassa kummallakin. Majoitukseksi varattiin kylmien öiden ja puutteellisten varustusten vuoksi suosiolla mökki, jossa myös kuivatella märkiä vaatteita.

Riskeihin määriteltiin:
 Kuljettajan väsyminen todennäköisesti mahdollinen, seuraus erittäin haitallinen. Tiedetään, että meillä molemmilla on paha tapa väsyä ratintakana, joten sovittiin että vaihdetaan heti fiiliksen mukaan kuskia.

Kulkemisessa riskinä oli nilkan nyrjähdys, mahdollinen ja haitallinen. Ennaltaehkäisimme tilannetta käyttämällä joko varrellisia vaelluskenkiä tai varrellisia kahluukenkiä. Nyrjähdyksen sattuessa kolmen K hoito.

Kyitä pelättiin koirienkin vuoksi, mahdollinen ja erittäin haitallinen. Puhelimeen oli tallennettu päivystävän eläinlääkärin numero, repussa oli kyypakkaus ihmisille ja koiria varten oli selvät sävelet miten toimia kyyn pureman kanssa.

Kivillä liukastuminen oli myös todellinen riski, sillä keikkuloimme kivillä melko paljon. Todennäköisyys mahdollinen, seuraus haitallinen/erittäin haitallinen. Ehkäisynä pitävät kengät ja varominen. --> Omat vaelluskenkäni tuomitsin kadotukseen a siksi ettei ne enää pidä vettä, mutta b siksi, että ne ei pidä yhtään kostealla kalliolla..

Koukku-haaverit oli myös mahdollisia, sillä koukut oli teräviä ja vieheet ihan uusia. Todennäköisyys mahdollinen ja seuraus haitallinen. Matkassa oli ea-laukku, pinseteillä. Jos koukku olisi mennyt syvälle, olisi se poistettu päivystyksessä. Ennaltaehkäisimme tilannetta kalastellen toisistamme etäällä ja muutoinkin ilman muita ihmisiä.

Palovammat olivat mahdollisia, ja haitallisia ruuanlaiton yhteydessä. Emme kuitenkaan tehneet ruokaa kuin makkaroiden verran laavulla, joten riskit oli pienemmät kuin esim kaasukeittimellä tehdessä.

Kirja: seikkailun mahdollisuus

"Nykyaika on luonut ympärillemme mukavuuksien verkon. Siihen kietoutuneena nautimme taivaskanavien tarjonnasta. Samalla olemme menettäneet unemlamme, tunteettomuuden haasteen ja löytämisen ilon. Meillä ei ole aikaa seikkailulle."

Ehdin vihdoin kirjastoon ahmimaan taas kirjoja - perinteisesti sieltä en pysty poistumaan vaan yhden opuksen kanssa. Valitsin luettavaksi "Seikkailun mahdollisuus" -kirjan, jonka on toimittanut Sini Cavén Kansalaiskasvatuksen Keskus ry.

Kirja on varsin vanha, vuodelta ´98. Vanhuuden huomaa erilaisissa teorioissa joita kirjassa esitellään eri ongelmien taustoiksi, jotenkin nykypäivänä osa asioista on itsestäänselvyyksiä eikä niitä tarvitse miettiä noin syvällisesti. Välillä teoriat tökki ja lujaa, eikä kiinnostus meinannut pysyä yllä.. Paitsi tietysti kiinnostavissa kohdissa.

Ajatus, joka nousi vahvasti esille ja painui mieleen oli "perustaitojen hiipuminen riskinä turvallisuuteen". Olen miettinyt tätä viime aikoina paljonkin, sillä töiden puolesta olen päässyt näkemään tilanteita uudesta valosta.
Vietimme viikon saaressa työleirin merkeissä, eikä majoituspaikka todellakaan ollut viiden tähden lomamökki. Majoituspaikkana toimi vanha saaristotalo, jossa joka paikka vähän repsotti sieltä täältä, lattia ei ollut nähnyt vatupassia eikä mökille saanut esim juoksevaa (tai juomakelpoista) vettä. Sauna lämmitettiin puilla, pesut hoidettiin vadeilla jne. Kauhistelin kun pakattiin tavaroita leiriä varten useaan otteeseen mitä kaikkea omasta mielestäni turhaa pakattiin.. En enää edes (onneksi) muista kaikkea - sillä jotenkin aloin ymmärtää paremmin miksi kaikkea sitä mun mielestä turhaa otettiin mukaan. Yksi turhuus joka vietiin mukanamme, ja joka todellakin oli turha, oli vedenkeitin. Vedenkeitin siksi, että nuoret keittiövuoroilla lämmittäisivät tiskivettä vedenkeittimellä. Onneksi tällä kertaa nuoret oli sen verran fiksuja, että tajusivat laittaa ison kattilan täyteen vettä ja lämmitellä sitä siinä samalla. Tosin, me tehtiin ruoka sähköliedellä vaikka vieressä olisi ollut toimiva puuhella, että ei se nyt ihan kuitenkaan mennyt kuin strömsöössä. Mutta ainakaan sitä vedenkeitintä ei käytetty. :D  Tai käytettiin, keitin kerran kaakaovedet sillä kun unohdin olevani vedenkeitinvihaaja. hups. Vedenkeitin jäi saareen "kalamiehille", mutta veikkaan että taidettiin viedä heille yksi roska..
Meidän ryhmä ei onneksi järkyttynyt ainakaan kovin pahasti leirioloista, joten tämän ryhmän kanssa olisi alkeellisempikin elämä saattanut sopia. Esimerkiksi kenellekään ei tainnut tulla yllätyksenä ettei saunassa ole suihkua - toisin kuin meidän seikkailukasvatusporukan Hetta-Pallas -vaelluksella. Mä oisin kyllä ollu valmis viettämään yöni teltassa käärmeiden seurana, ja hauskaa oli mielestäni kun kaksi tyttöä kysyi ennen kun kuulivat edes ajatukseni "jos oltas otettu teltta, oltasko saatu nukkua siellä"..  Ei se oikeasti kauheeta ollut, pelkäsin vaan etten saa unta, mut sainkin ja erittäin hyvin.

Entistä syvemmin tämän työleirin jälkeen ajatuksissa on pyörinyt erilaiset variaatiot erilaisista eräjormailun opetuskuvioista, mutten tiedä riittääkö koskaan kantti sellaisille. Tai varmaan riittää, mutta niitä ennen on koettava ja nähtävä paljon enemmän maailmaa mitä nyt on takana. Kuten kirjassa sanoraan "Ihminen on saatava toimimaan intuition perusteella, löytämään oman fyysisen tekemisensä kautta uusia ulottuvuuksia itsessään. Meihin on sittenkin ehkä rakennettu sisään pyrkimys saada itsellemme elämyksiä, jotka muodostavat elämämme sisällön".

Survival Kilta on järjestänyt henkiinjäämiskoulutuksia seikkailijoille, ja noiden koulutusten sisältö on kyllä varsinaista mukavan ja epämukavan -alueilla leikkimistä. Kuvittelin itseni jo lintukammoisena nylkemässä lintuja ja vesikammoisena hyppäämässä haaksirikkoisesta laivasta rantaan - no way. Tai kyllähän sitä pakon edessä tekisi mitä vaan, muttei mua tollasille saisi noin vaan lähtemään. Nämä kurssit oli perustettu aikanaan nimenomaa siksi, että oltiin huolissaan nuorison erätaitojen rappeutumisesta. Mihin sitä enää nykyään tarvitsee edes karttaa tai kompassia, kun on puhelin ja latureita aurinkokennoista valmiiksi ladattaviin. Tässä kohtaa pitää nostaa käsi pystyyn ja todeta, että puhelin on vienyt oman elämän kyllä niin mukavaksi että välillä ihan jopa hävettää. Ranteessa keikkuu kello joka piippailee kun olen istunut liian kauan paikallani, se mittaa unen syvyyttä ja pituutta, päivän askelia, kulutettuja kaloreita, piirtää kartat lenkeiltä, mittaa matkat... Löysinpä ominausuuden jonka avulla kello alkaa hälyttää jos instagramiin tai facebookkiin tulee ilmoitus, tai watsappiin uusi viesti.. Tai ihan se, että äiti soittaa mitä kuuluu. Pystyn jopa vastaamaan puhelimeen kellon kautta. Välillä kaipaan etäisyyttä, ihan oikeasti. :D


Kirjasta jäi vähän höttöinen fiilis. Jotenkin ajatus on ollut kauhean hieno kun kirjaa on alettu tehdä, ja koska asioilla on aina ainakin sen kaksi puolta, on kirjasta pyritty saamaan nimenomaa seikkailullinen. En kuitenkaan yleistäisi, että kaikkien nuorisorikollisten käytöksen taustalla olisi elämyshakuisuus, tai että kaikessa tarvitsisi adrenaliinin virrata ja aaltojen pärskyä. Kirjan alkupää oli teoriaa, mutta lopussa oli jo ihan kiinnostavia tekstejä varhaiskasvatuksesta, ei-toiminnallisesta seikkailusta jne. Ihan kiva opus, muttei se sinäällään sykähdyttänyt :/

Määränpää siintää silmissä

Määränpää on ehkä väärä sana noin yleisesti puhuttaessa seikkailuopinnoista, sillä mulle ainakin tämä on ollut alkusysäys johonkin (toivottavasti) elämänmittaiseen polkuun. Kuitenkin määränpää nyt siinä mielessä, että olen palauttanut KAIKKI ne koulutehtävät, jotka ovat hidastaneet seikkailutehtävien viimeistelyä. Ja nyt, pitkän kesäisen päivän päätteeksi, päätin myös viimeistellä seikkailuja.

Luin Inari Kivialhon loppytyön Seikkailukasvatuksen erikoistumisopinnoista (SKER). Kyseinen tehtävä on osa opintojaksomme Seikkailukasvatuksen menetelmät -kokonaisuutta.

Lopputyö käsittelee SKER opintoja (1 & 2) sekä Kivialhon omia kokemuksia ammatti-identiteetistä ja uuden lajitaidon kehittämisestä työvälineeksi, tarkemmin melonnasta lajitaitona. Hän kuvailee tarkasti seikkailukasvatuksen teoriapohjaa ja peilaa niitä omiin kokemuksiin. Toisin kuin minulla, Kivialhon pohjakoulutus työhön on sosionomin opinnot, ja SKER opinnot ovat siis suoritettu hänen oman työnsä oheella.

Kuten lopputyössäkin useasti viitataan, on seikkailukasvattajan omasta historiasta apua työn menestyksellisestä hoitamisesta. Miehet myöntää osaavansa jonkun asian, kun he suoriutuvat siitä 80%. Naiset myöntää vasta, kun tuntevat suoriutuvansa 110%. Tätä mietin myös usein itse miettiessäni mitä seikkailukasvatuksen lajitaitoa voisin hyödyntää omassa työssäni. On selvää, että seikkailukasvatus antaa ihan hurjan paljon pohjaa myös muuhun kuin seikkailuun: se on yksi ohjauksen menetelmä, se opettaa suunnittelemaan ohjaustukioita (riskianalyysit, turvallisuussuunnitelmat..), se opettaa ihmisestä itsestään, se opettaa ryhmien hallinnasta, johtamisesta.... Se opettaa niin paljon asioita, että suuntaa sitten mihin vaan ammatillisella kentällä, uskon, että jokainen joka näissä opinnoissa on ollut mukana saa edes jotain irti.

 Usein pohdin, että milloin sitä sitten on tarpeeksi taitava tekemään jotain elämyksellistä oikeasti. Sitten myös usein loppupäätelmänä totean, että sitä seikkailua on esimerkiksi jokin yksinkertainen pihapeli oikein markkinoituna kohderyhmälle ja huolellisella ohjaamisella, ei sen tarvitse aina olla sitä adrenaaliinia ja verenmakua suussa (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! mulle niin iso asia, joillekin ehkä itsestäänselvyys). En usko omiin kykyihin, vaikka tiedän, että niitä on hurjasti. Useampi kohta tuossa teoksessa kolahti, mutta ehkä eniten tämä lainaus, suora ote mun elämästä: 

"Katsoessani taaksepäin huomaan, että olen päätynyt seikkailukasvatuksen pariin omien kiinnostuksen kohteideni kautta. Toisaalta jo lapsuuteeni sisältyi paljon matkustelua ja erilaisia ulkoilmaseikkailuja ja -elämää pääosin isäni johdosta. Harrastuksena partio on ensimmäisenä ohjannut minua lajitaitojen sekä toisaalta johtajuuden ja ohjaamisen pariin. Veneily, retkeilytaidot, ensiapu- ja pelastautumistaidot, ryhmän ohjaaminen sekä johtamisen kurssit kuuluvat ehdottoman merkittävästi tähän ajanjaksoon. Toisaalta partiosta on myös paljon tärkeitä ja merkittäviä kokemuksia sekä oivalluksia siitä, millaista on olla ja toimia osana ryhmää sekä kokea erilaisia juttuja"

No more words needed.

Jotta oma ammatillinen identiteettini pääsisi valloilleen, nyt täytyy vaan mennä, tehdä, kokea ja oivaltaa. Rohkeasti. Hypätä sinne epämukavuusalueelle, siellä sitä kasvetaan. Tätä kirjoittaessa pyyhin juuri kyyneleet silmäkulmistani. Olen niitä ihmisiä, jotka oppii vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Joskus voi v***** ihan s****** kun joku menee mönkään, mutta se ei enää koskaan mene uudestaan... Ainakaan niin pahasti. Jos nyt en ketään vie kuitenkaan riippuliitämään ja aiheuta kuolemaa, niin uskon, että koskaan ei ole mahdollista tapahtua mitään sellaista, mikä olisi vaaraksi kenellekään. Ja onhan tässä taidot suunnitella riskejä, miettiä turvallisuutta jne. Ja kun sen kaiken ei tarvitse olla sitä adrenaliinin kuohua ja verenmakua suussa (!!!!!).  tarkoitan siis sitä, että onhan mulla ne taidot turvallisuudesta vahvat, ja se ohjaaminen näillä opein mitä nyt olen saanut. Se taito ei kehity kuin ohjaamalla.

Kaikenkaikkiaan tuo lopputyö oli hyvin voimaannuttavaa lukea. Tallensin sen tiedostoihin, ja kun saan aikaiseksi, hankin seikkailutiedostoille oman aarrearkun jonne ne jemmaan, ja joihin sitten aina palata hädän hetkellä. 


Ehkä eniten mun pitää muistaa näitä kahta asiaa vapaassa järjestyksessä:
1. Ei aina sitä adrenaliinia ja jännitystä äärirajoille 
2. Mä olen vielä niin kovin nuori, että jotta musta tulee yhtä cool (tai ees vähän vähemmän cool mut kuiteski) kun mun esikuva seikkailijat, niin mulla on nopealla matikalla aikaa vielä ainakin sen kolkyt vuotta. Enhän mä oo ku vasta kakskyt. Elämä on vasta edessä, ja ne hurjat seikkailut, suuret vuoret ja syvät vedet. (no vedet ei o mun juttu, ainakaa nyt). Mut ajatuksena. Ei oo tarkotus, että tästä koululaitoksesta kukaan valmistuisi täydellisenä seikkailukasvatuksen ammattilaisena. Se AMMATILLISUUS ja identiteetti kun täytyy jokasen ite rakentaa, niistä omista vahvuuksista ja niitä vahvistaen, ja heikkouksia kehittäen.