Määränpää siintää silmissä

Määränpää on ehkä väärä sana noin yleisesti puhuttaessa seikkailuopinnoista, sillä mulle ainakin tämä on ollut alkusysäys johonkin (toivottavasti) elämänmittaiseen polkuun. Kuitenkin määränpää nyt siinä mielessä, että olen palauttanut KAIKKI ne koulutehtävät, jotka ovat hidastaneet seikkailutehtävien viimeistelyä. Ja nyt, pitkän kesäisen päivän päätteeksi, päätin myös viimeistellä seikkailuja.

Luin Inari Kivialhon loppytyön Seikkailukasvatuksen erikoistumisopinnoista (SKER). Kyseinen tehtävä on osa opintojaksomme Seikkailukasvatuksen menetelmät -kokonaisuutta.

Lopputyö käsittelee SKER opintoja (1 & 2) sekä Kivialhon omia kokemuksia ammatti-identiteetistä ja uuden lajitaidon kehittämisestä työvälineeksi, tarkemmin melonnasta lajitaitona. Hän kuvailee tarkasti seikkailukasvatuksen teoriapohjaa ja peilaa niitä omiin kokemuksiin. Toisin kuin minulla, Kivialhon pohjakoulutus työhön on sosionomin opinnot, ja SKER opinnot ovat siis suoritettu hänen oman työnsä oheella.

Kuten lopputyössäkin useasti viitataan, on seikkailukasvattajan omasta historiasta apua työn menestyksellisestä hoitamisesta. Miehet myöntää osaavansa jonkun asian, kun he suoriutuvat siitä 80%. Naiset myöntää vasta, kun tuntevat suoriutuvansa 110%. Tätä mietin myös usein itse miettiessäni mitä seikkailukasvatuksen lajitaitoa voisin hyödyntää omassa työssäni. On selvää, että seikkailukasvatus antaa ihan hurjan paljon pohjaa myös muuhun kuin seikkailuun: se on yksi ohjauksen menetelmä, se opettaa suunnittelemaan ohjaustukioita (riskianalyysit, turvallisuussuunnitelmat..), se opettaa ihmisestä itsestään, se opettaa ryhmien hallinnasta, johtamisesta.... Se opettaa niin paljon asioita, että suuntaa sitten mihin vaan ammatillisella kentällä, uskon, että jokainen joka näissä opinnoissa on ollut mukana saa edes jotain irti.

 Usein pohdin, että milloin sitä sitten on tarpeeksi taitava tekemään jotain elämyksellistä oikeasti. Sitten myös usein loppupäätelmänä totean, että sitä seikkailua on esimerkiksi jokin yksinkertainen pihapeli oikein markkinoituna kohderyhmälle ja huolellisella ohjaamisella, ei sen tarvitse aina olla sitä adrenaaliinia ja verenmakua suussa (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! mulle niin iso asia, joillekin ehkä itsestäänselvyys). En usko omiin kykyihin, vaikka tiedän, että niitä on hurjasti. Useampi kohta tuossa teoksessa kolahti, mutta ehkä eniten tämä lainaus, suora ote mun elämästä: 

"Katsoessani taaksepäin huomaan, että olen päätynyt seikkailukasvatuksen pariin omien kiinnostuksen kohteideni kautta. Toisaalta jo lapsuuteeni sisältyi paljon matkustelua ja erilaisia ulkoilmaseikkailuja ja -elämää pääosin isäni johdosta. Harrastuksena partio on ensimmäisenä ohjannut minua lajitaitojen sekä toisaalta johtajuuden ja ohjaamisen pariin. Veneily, retkeilytaidot, ensiapu- ja pelastautumistaidot, ryhmän ohjaaminen sekä johtamisen kurssit kuuluvat ehdottoman merkittävästi tähän ajanjaksoon. Toisaalta partiosta on myös paljon tärkeitä ja merkittäviä kokemuksia sekä oivalluksia siitä, millaista on olla ja toimia osana ryhmää sekä kokea erilaisia juttuja"

No more words needed.

Jotta oma ammatillinen identiteettini pääsisi valloilleen, nyt täytyy vaan mennä, tehdä, kokea ja oivaltaa. Rohkeasti. Hypätä sinne epämukavuusalueelle, siellä sitä kasvetaan. Tätä kirjoittaessa pyyhin juuri kyyneleet silmäkulmistani. Olen niitä ihmisiä, jotka oppii vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Joskus voi v***** ihan s****** kun joku menee mönkään, mutta se ei enää koskaan mene uudestaan... Ainakaan niin pahasti. Jos nyt en ketään vie kuitenkaan riippuliitämään ja aiheuta kuolemaa, niin uskon, että koskaan ei ole mahdollista tapahtua mitään sellaista, mikä olisi vaaraksi kenellekään. Ja onhan tässä taidot suunnitella riskejä, miettiä turvallisuutta jne. Ja kun sen kaiken ei tarvitse olla sitä adrenaliinin kuohua ja verenmakua suussa (!!!!!).  tarkoitan siis sitä, että onhan mulla ne taidot turvallisuudesta vahvat, ja se ohjaaminen näillä opein mitä nyt olen saanut. Se taito ei kehity kuin ohjaamalla.

Kaikenkaikkiaan tuo lopputyö oli hyvin voimaannuttavaa lukea. Tallensin sen tiedostoihin, ja kun saan aikaiseksi, hankin seikkailutiedostoille oman aarrearkun jonne ne jemmaan, ja joihin sitten aina palata hädän hetkellä. 


Ehkä eniten mun pitää muistaa näitä kahta asiaa vapaassa järjestyksessä:
1. Ei aina sitä adrenaliinia ja jännitystä äärirajoille 
2. Mä olen vielä niin kovin nuori, että jotta musta tulee yhtä cool (tai ees vähän vähemmän cool mut kuiteski) kun mun esikuva seikkailijat, niin mulla on nopealla matikalla aikaa vielä ainakin sen kolkyt vuotta. Enhän mä oo ku vasta kakskyt. Elämä on vasta edessä, ja ne hurjat seikkailut, suuret vuoret ja syvät vedet. (no vedet ei o mun juttu, ainakaa nyt). Mut ajatuksena. Ei oo tarkotus, että tästä koululaitoksesta kukaan valmistuisi täydellisenä seikkailukasvatuksen ammattilaisena. Se AMMATILLISUUS ja identiteetti kun täytyy jokasen ite rakentaa, niistä omista vahvuuksista ja niitä vahvistaen, ja heikkouksia kehittäen.