"Nykyaika on luonut ympärillemme mukavuuksien verkon. Siihen kietoutuneena nautimme taivaskanavien tarjonnasta. Samalla olemme menettäneet unemlamme, tunteettomuuden haasteen ja löytämisen ilon. Meillä ei ole aikaa seikkailulle."
Ehdin vihdoin kirjastoon ahmimaan taas kirjoja - perinteisesti sieltä en pysty poistumaan vaan yhden opuksen kanssa. Valitsin luettavaksi "Seikkailun mahdollisuus" -kirjan, jonka on toimittanut Sini Cavén Kansalaiskasvatuksen Keskus ry.
Kirja on varsin vanha, vuodelta ´98. Vanhuuden huomaa erilaisissa teorioissa joita kirjassa esitellään eri ongelmien taustoiksi, jotenkin nykypäivänä osa asioista on itsestäänselvyyksiä eikä niitä tarvitse miettiä noin syvällisesti. Välillä teoriat tökki ja lujaa, eikä kiinnostus meinannut pysyä yllä.. Paitsi tietysti kiinnostavissa kohdissa.
Ajatus, joka nousi vahvasti esille ja painui mieleen oli "perustaitojen hiipuminen riskinä turvallisuuteen". Olen miettinyt tätä viime aikoina paljonkin, sillä töiden puolesta olen päässyt näkemään tilanteita uudesta valosta.
Vietimme viikon saaressa työleirin merkeissä, eikä majoituspaikka todellakaan ollut viiden tähden lomamökki. Majoituspaikkana toimi vanha saaristotalo, jossa joka paikka vähän repsotti sieltä täältä, lattia ei ollut nähnyt vatupassia eikä mökille saanut esim juoksevaa (tai juomakelpoista) vettä. Sauna lämmitettiin puilla, pesut hoidettiin vadeilla jne. Kauhistelin kun pakattiin tavaroita leiriä varten useaan otteeseen mitä kaikkea omasta mielestäni turhaa pakattiin.. En enää edes (onneksi) muista kaikkea - sillä jotenkin aloin ymmärtää paremmin miksi kaikkea sitä mun mielestä turhaa otettiin mukaan. Yksi turhuus joka vietiin mukanamme, ja joka todellakin oli turha, oli vedenkeitin. Vedenkeitin siksi, että nuoret keittiövuoroilla lämmittäisivät tiskivettä vedenkeittimellä. Onneksi tällä kertaa nuoret oli sen verran fiksuja, että tajusivat laittaa ison kattilan täyteen vettä ja lämmitellä sitä siinä samalla. Tosin, me tehtiin ruoka sähköliedellä vaikka vieressä olisi ollut toimiva puuhella, että ei se nyt ihan kuitenkaan mennyt kuin strömsöössä. Mutta ainakaan sitä vedenkeitintä ei käytetty. :D Tai käytettiin, keitin kerran kaakaovedet sillä kun unohdin olevani vedenkeitinvihaaja. hups. Vedenkeitin jäi saareen "kalamiehille", mutta veikkaan että taidettiin viedä heille yksi roska..
Meidän ryhmä ei onneksi järkyttynyt ainakaan kovin pahasti leirioloista, joten tämän ryhmän kanssa olisi alkeellisempikin elämä saattanut sopia. Esimerkiksi kenellekään ei tainnut tulla yllätyksenä ettei saunassa ole suihkua - toisin kuin meidän seikkailukasvatusporukan Hetta-Pallas -vaelluksella. Mä oisin kyllä ollu valmis viettämään yöni teltassa käärmeiden seurana, ja hauskaa oli mielestäni kun kaksi tyttöä kysyi ennen kun kuulivat edes ajatukseni "jos oltas otettu teltta, oltasko saatu nukkua siellä".. Ei se oikeasti kauheeta ollut, pelkäsin vaan etten saa unta, mut sainkin ja erittäin hyvin.
Entistä syvemmin tämän työleirin jälkeen ajatuksissa on pyörinyt erilaiset variaatiot erilaisista eräjormailun opetuskuvioista, mutten tiedä riittääkö koskaan kantti sellaisille. Tai varmaan riittää, mutta niitä ennen on koettava ja nähtävä paljon enemmän maailmaa mitä nyt on takana. Kuten kirjassa sanoraan "Ihminen on saatava toimimaan intuition perusteella, löytämään oman fyysisen tekemisensä kautta uusia ulottuvuuksia itsessään. Meihin on sittenkin ehkä rakennettu sisään pyrkimys saada itsellemme elämyksiä, jotka muodostavat elämämme sisällön".
Survival Kilta on järjestänyt henkiinjäämiskoulutuksia seikkailijoille, ja noiden koulutusten sisältö on kyllä varsinaista mukavan ja epämukavan -alueilla leikkimistä. Kuvittelin itseni jo lintukammoisena nylkemässä lintuja ja vesikammoisena hyppäämässä haaksirikkoisesta laivasta rantaan - no way. Tai kyllähän sitä pakon edessä tekisi mitä vaan, muttei mua tollasille saisi noin vaan lähtemään. Nämä kurssit oli perustettu aikanaan nimenomaa siksi, että oltiin huolissaan nuorison erätaitojen rappeutumisesta. Mihin sitä enää nykyään tarvitsee edes karttaa tai kompassia, kun on puhelin ja latureita aurinkokennoista valmiiksi ladattaviin. Tässä kohtaa pitää nostaa käsi pystyyn ja todeta, että puhelin on vienyt oman elämän kyllä niin mukavaksi että välillä ihan jopa hävettää. Ranteessa keikkuu kello joka piippailee kun olen istunut liian kauan paikallani, se mittaa unen syvyyttä ja pituutta, päivän askelia, kulutettuja kaloreita, piirtää kartat lenkeiltä, mittaa matkat... Löysinpä ominausuuden jonka avulla kello alkaa hälyttää jos instagramiin tai facebookkiin tulee ilmoitus, tai watsappiin uusi viesti.. Tai ihan se, että äiti soittaa mitä kuuluu. Pystyn jopa vastaamaan puhelimeen kellon kautta. Välillä kaipaan etäisyyttä, ihan oikeasti. :D
Kirjasta jäi vähän höttöinen fiilis. Jotenkin ajatus on ollut kauhean hieno kun kirjaa on alettu tehdä, ja koska asioilla on aina ainakin sen kaksi puolta, on kirjasta pyritty saamaan nimenomaa seikkailullinen. En kuitenkaan yleistäisi, että kaikkien nuorisorikollisten käytöksen taustalla olisi elämyshakuisuus, tai että kaikessa tarvitsisi adrenaliinin virrata ja aaltojen pärskyä. Kirjan alkupää oli teoriaa, mutta lopussa oli jo ihan kiinnostavia tekstejä varhaiskasvatuksesta, ei-toiminnallisesta seikkailusta jne. Ihan kiva opus, muttei se sinäällään sykähdyttänyt :/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti